Syötävyys
X – syötäväksi kelpaamaton
Näköislajit
talvivinokas
Lakki
3–8 cm leveä, vinokasmainen (epäsymmetrinen), simpukanmuotoinen–kielimäinen, hienonukkainen, reuna selväkarvainen ja sisäänkiertynyt, vaalean–rusehtavankeltainen. Heltat tiheässä, munankeltaiset. Itiöemä lähes jalaton.
Malto
Ohutta, keltaista.
Itiöpölyn väri
Valkoinen.
Maku
Mieto.
Haju
Pistävän makeahko, joidenkin mielestä paha, toisten mielestä muistuttaa kuivattuja hedelmiä.
Kasvupaikka
Monenlaisissa metsissä ja hakkuuaukeilla, myös kulttuuripaikoilla koko maassa. Lehti- ja havupuualustalla, erityisesti koivulla ja kuusella. Yksittäin tai isoinakin ryhminä. Melko yleinen, mahdollisesti yleistynyt. Hemi-, etelä-, keski- ja pohjoisboreaalinen vyöhyke.
Satoaika
Elo–joulukuu ja jälleen kevättalvella–keväällä.

Keltavinokkaita voi löytää lähes ympäri vuoden, jopa keskitalvella suojasäiden aikaan. Itiöemät säilyvät hyvin pitkään. Laji kasvaa pieninä ryhminä havu- ja lehtipuualustalla (useimmiten kuusella ja koivulla) ja sitä on jopa erehdytty luulemaan kantarelliksi ja poimittu syötäväksi. Yleensä sitä ei kuitenkaan pidetä ruokasienenä, vaikka myrkylliseksikään sitä ei tiedetä. Sen haju on erikoinen, toisten mielestä vastenmielinen, toisten mielestä hedelmäinen. Suomessa ei kasva muita keltaisia vinokkaita.

Loppusyksyllä ja talvella löytää lahoilta lehtipuilta yleisesti myös talvivinokkaita (Sarcomyxa serotina), joissa on keltaista väriä lyhyessä jalassa ja heltoissa. Lakki on päältä kuitenkin tumman harmaanvihreä ja hyvin limainen. Sitä ei juurikaan käytetä ruokasienenä, vaikka se on mieto ja hyvänmakuinen.

Keltavinokas

Taksonomia

Lahko

Alalahko

Heimo

Suku

Laji