Muunnokset
Rusko-ojakellukka (var. rivale)
Kelta-ojakellukka (var. subalpinum)
Kasvumuoto
Monivuotinen ruoho. Juurakko pysty, neilikantuoksuinen.
Korkeus
25–50 cm. Varsi pehmeäkarvainen, yläosasta punaruskea.
Kukka
Teriö kellomainen, kellanvalkoinen (var. subalpinum) – punertava (var. rivale), tummasuoninen, 10–15 mm leveä; terälehtiä tav. 5, hieman verhiötä pitempiä. Verhiö melkein kellomainen, 5-liuskainen, punaruskea; ulkoverhiöllinen. Heteitä paljon. Emiö erilehtinen, emejä useita. Kukinto harva huiskilo, kukat nuokkuvia.
Lehdet
Tyviruusukkeena ja varrella kierteisesti, ruodillisia, korvakkeellisia. Ruusukelehtien lapa parilehdykkäinen, 2–4-parinen, päätölehdykällinen. Päätölehdykkä 3-liuskainen, liuskat isohampaisia–uudelleen matalaan liuskaisia. Varsilehtien lapa syvään 3-liuskainen. Korvakkeet pieniä.
Hedelmä
Koukkukarvainen pähkylä, joita useita yhdessä. Hedelmystö pallomainen, pysty.
Kasvupaikka
Niityt, pientareet, ojat, lehdot, lähteiköt, puronvarret, rehevät korvet, letot.
Kukinta
Touko–heinäkuu.

Nuokkuvat, isot ja punaruskeat kukat tekevät ojakellukasta näkyvän ja helposti tunnistettavan kasvin. Kansanomaisten nimien suuresta määrästä päätellen se on ollut suomalaisille tuttu kautta aikojen. Kukissa alati hyörivät mehiläiset ja kimalaiset ovat saaneet rahvaan omistamaan kasvin useimmiten näille pistiäisille – tai ampiaiselle, joka ei kuitenkaan kuulu lajin pölyttäjiin. Kukkien nöyrän nuokkuvaan asentoon tai kellomaiseen muotoon liittyvät nimitykset ovat olleet ihan salonkikelpoisia, mutta ei kansa ole turhaan kierrellyt ojakellukkaa nimitellessään: kaiketi lajin nuokkuvissa kukissa tai pallomaisissa hedelmystöissä on nähty tiettyä yhdennäköisyyttä pässin jalkovälin killuttimiin ja näistä juurevista nimistä sitten siistittiin lajin nykyiselleen vakiintunut nimi kellukka.

Ojakellukka kasvaa alkuperäisenä luonnonkasvina lähes koko Suomessa Tunturi-Lappia lukuun ottamatta. Yleinen se on kuitenkin vain maan eteläpuoliskolla, suunnilleen Perämeren pohjukan tasalle saakka. Luonnonoloissa ojakellukka viihtyy monenlaisilla kosteilla ja rehevillä paikoilla: rantapensaikoissa, puronvarsilla, lähteiköissä ja etenkin levinneisyysalueensa pohjoisosissa rehevissä korvissa. Se levittäytyy kuitenkin halukkaasti myös ihmisen luomiin ympäristöihin ja viihtyy nimensä mukaisesti erityisen hyvin ojanvarsilla. Ihmisen nurkkiin hakeutuminen selittyy osin myös ojakellukan leviämiskeinolla: pähkylät takertuvat koukkukärkensä ja tankeiden karvojensa avulla ohikulkevien eläinten turkkeihin tai ihmisen vaatteisiin.

Ojakellukan heteiden ja emien kehittyminen eri aikaan estää itsepölytyksen. Ojakellukka voi kuitenkin risteytyä lähisukuisen kyläkellukan (G. urbanum) kanssa. Ihminen on luontoa muokkaamalla ja tehokkaasti kellukoita levittämällä aivan olennaisesti lisännyt risteytymisen mahdollisuutta. Risteymän (G. rivale x urbanum) kukat ovat yleensä keltaisia ja muistuttavat enemmän ojakellukan kukkia. Ne takaisinristeytyvät kantavanhemmistaan todennäköisemmin ojakellukan kanssa, jota myöhemmät sukupolvet muistuttavat yhä enemmän ja enemmän.

Ojakellukka

Taksonomia

Heimo

Alaheimo

Tribus

Suku

Laji