Valkolehmäntatti

• Tieteellinen synonyymi

  Leccinum niveum

• Syötävyys

  * – kelvollinen ruokasieni

• Näköislajit

  lehmäntatti, harmolehmäntatti (viimeinen kuva)

• Lakki

  4–10 cm leveä, kupera, valkeahko, vanhemmiten sinivihreän sävyinen, muista lehmäntateista poiketen tahmea tai limainen. Pillistö harmaanvalkoinen, pillit pieniä ja pyöreäsuisia.

• Jalka

  7–12 cm pitkä, 1–2 cm paksu, tyveä kohti paksuneva, valkoinen, vanhemmiten tyveltä sinivihertävä. Nukkatupsut hentoja ja tiheässä, valkeahkoja, tummenevat hieman tyveä kohden.

• Malto

  Valkeaa, muuttumatonta, vanhemmiten hyvin pehmeää. Jalan malto kovempaa ja muuttuu tyveltä sinivihreäksi.

• Itiöpölyn väri

  Kanelinruskea.

• Maku

  Mieto, hapan.

• Haju

  Heikko.

• Kasvupaikka

  Rahkasammalikot, soiden laidat, rannat, soistuneet metsät, koivuletot, lettorämeiköt. Koivun juurisieni. Hemi-, etelä-, keski- ja pohjoisboreaalinen vyöhyke.

• Satoaika

  Heinä–syyskuu.

• Säilöntä

  Pakastus. Vanhana liian pehmeä säilöttäväksi.

Lehmäntatit kuuluvat punikkitattien kanssa tattien Leccinum -sukuun. Yhteisiä piirteitä ovat kuiva lakin pintakelmu, jalan tummat nukkatupsut ja harmahtava pillistö. Punikkitatit erottaa lehmäntateista helposti lakin pintakelmun pituudesta; punikkitattien lakin pintakelmu ulottuu lakin reunan yli kääntyen pillistön puolelle, lehmäntattien pintakelmu jää lakin reunan tasalle. Lehmäntattien mallon leikkauspinnassa ei myöskään ole värimuutoksia, vaan se pysyy valkeana. Lehmäntatista (L. scabrum) poiketen valkolehmäntatin malto muuttuu leikattaessa jalan tyveltä sinivihreäksi ja sen lakin pinta on tahmea tai limainen.

Valkolehmäntatti kasvaa melko yleisenä koko maassa, Tunturi-Lappia lukuun ottamatta, rannoilla, soistuneissa metsissä, koivuletoissa, lettorämeiköissä, rahkasammalikoilla ja soilla koivun seurassa. Vain nuoret kovamaltoiset valkolehmäntatit soveltuvat ruokasieniksi ja nekin on kypsennettävä perusteellisesti, jottei sieniateriasta seuraa vatsanväänteitä ja pahoinvointia. Oireet menevät yleensä itsestään ohi muutamissa tunneissa eikä sairaalahoitoa tarvita.

Valkolehmäntatti on kuin pieni, likaisenvalkoinen lehmäntatti, mutta koko sieni muuttuu vanhemmiten vihertäväksi. Jalka on hoikka ja valkoinen, kuten lehmäntatilla, mutta tummat nukkatupsut puuttuvat.

Harmolehmäntatti

Leccinum schistophilum

Valkolehmäntatin voi sekoittaa mm. harmolehmäntattiin, jonka lakki on kuitenkin vaalean ruskeanharmaa. Valkolehmäntatti on hennompi ja sen jalan tyvi muuttuu halkaistaessa sinertäväksi. Valkolehmäntatti viihtyy kosteissa oloissa, kuten harmolehmäntattikin, mutta useimmat lehmäntattilajit viihtyvät kovilla mailla. Molemmat mainitut ovat ruokasieniä, vaikkakin helposti toukkaantuvia ja pehmeneviä. Monissa uusissa määritelmissä sekä valko- että harmolehmäntatti kuuluvat lehmäntatti-ryhmään (Leccinum scabrum coll.) muutaman muun tattilajin (esim. nokitatti, Leccinum variicolor) kanssa.