Kasvumuoto

Monivuotinen ruoho.
Korkeus

60–130 cm. Varsi latvasta runsashaarainen, särmikäs, ainakin latvasta särmiä myöten lyhytkarvainen. Maarönsyllinen, kasvustoja muodostava.
Kukka

Kukat muodostavat 2–3 cm leveitä, kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykerön laitakukat kielimäisiä, valkeita–vaaleahkon sinipunaisia, vanhentuessa sinistyviä; kehräkukat keltaisia, torvimaisia, pieniä. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehtosuomut limittäin 2–3 rivinä, usein siirottavia, samanpituisia, suippoja, tav. tyvestä kalvolaitaisia. Mykeröt huiskilomaisena ryhmänä.
Lehdet

Kierteisesti, ruodittomia, eivät sepiviä. Lapa puikean suikea, pitkäsuippuinen, harvaan terävähampainen, lyhytkarvainen, karhea.
Hedelmä

Ei yleensä kehity Suomen oloissa – tai jos kehittyy, siemen on useimmiten kelvotonta (mutta aina joskus syntyy myös itämiskykyisiä).
Kasvupaikka

Rannat, ojanvarret, tienpientareet, joutomaat, puutarhat, puistot. Koristekasvi, viljelyjäänne ja -karkulainen.
Kukinta

Elo–lokakuu.
Haitallisuusluokitus

Vakiintunut vieraslaji.

Pajuasteri on kahden pohjoisamerikkalaisen asterilajin, syysasterin (Symphyotrichum novi-belgii) ja säiläasterin (S. lanceolatum) risteymä, mutta käyttäytyy pitkälti itsenäisen lajin tavoin. Risteytyksen ovat tehneet uusia perennoja jalostaneet puutarhurit ja koristekasvina pajuasteri on näyttävä ja vähään tyytyvä. Sitä tapaa vanhoista puutarhoista poikkeuksetta hyvin viihtyvänä ja usein myös alkuperäiseltä istutuspaikaltaan laajemmalle levittäytyneenä. Varmaankin tämän taipumuksensa vuoksi pajuasteri on nykypuutarhoissa korvautunut hyvätapaisemmilla ja toisaalta näyttävämmillä asterilajeilla tai -lajikkeilla. Pajuasteri osoittaa elinvoimaisuuttaan myös villiydyttyään luontoomme, jossa se nykyisin muodostaa laajoja ja tiheitä kasvustoja. Paikoin sitä on kasvanut luonnossamme jo 1800-luvulla, mutta yleistynyt vasta paljon myöhemmin. Se lienee karannut puutarhojen ulkopuolelle etenkin poisheitetyistä juurakonkappaleista, jotka ovat joutuneet veden varaan ja päätyneet joenvarsien tulvarannoille. Penkoille asetuttuaan se on pikkuhiljaa levinnyt jokivartta alaspäin aina jokisuulle saakka ja vallannut tilaa suurruohostojemme luonnonkasveilta. Vanhan asutuksen piirissä, viljelypalstojen liepeillä, siirtolapuutarhojen tuntumassa ja joutomaiden maaläjillä on monin paikoin vielä erillisesiintymiä. Varsinkin pienet kasvustot huomaa usein vasta kasvin alkaessa kukkia, mikä tapahtuu huomattavan myöhään, vasta kesän kallistuessa syksyyn.

Syysasteri

Symphyotrichum novi-belgii (Aster novi-belgii)

Suomalaispuutarhoissa viljellään pajuasterin vanhemmista aika paljon syysasteria. Yleisin perennapenkeissä lienee matalakasvuinen, vähän jalostettu maatiaislajike, jonka tarkka alkuperä on hämärän peitossa. Se on hyvin sopeutunut meikäläisiin olosuhteisiin. Keskieurooppalaiset syysasterit alkavat kukkia ilmastossamme vasta syksyn kynnyksellä, mutta meikäläinen lajike jo sydänkesällä. Se ei vaadi juuri mitään hoitoa, joten se voi säilyä pitkäänkin oman onnensa nojassa. Pajuasteri muistuttaa suuresti syysasteria, josta se erottuu – jos erottuu – korkeamman kasvutapansa, pienempien kukkiensa ja ylimpien lehtien kapeatyvisyyden perusteella, syysasterin yläosan varsilehdet ovat aina hieman sepiviä. Koristekasveina kasvatettavat asterit ovat kuitenkin niin moneen kertaan edestakaisin risteytettyjä ja risteytyneitä, että varman lajinmäärityksen tekeminen saattaa olla mahdotonta.

→ Levinneisyyskartta (Kasviatlas, Helsingin yliopisto)

Pajuasteri

Taksonomia

Heimo

Alaheimo

Tribus

Suku

Laji