Nokkonen

• Nimi myös

  Isonokkonen

• Alalajit ja muunnokset

  Etelännokkonen (ssp. dioica)
  Pohjannokkonen (ssp. sondenii), Lehtonokkonen (ssp. sondenii var. holostea), Lapinnokkonen (ssp. sondenii var. glabra)

• Kasvumuoto

  Monivuotinen ruoho. Juurakollinen. Tiheitä kasvustoja muodostava.

• Korkeus

  30–150 cm. Varsi tav. haaraton, 4-särmäinen, poltinkarvainen.

• Kukka

  Kasvi 2-kotinen (hede- ja emikukat eri yksilöissä), kukat hyvin pieniä. Hedekukka: kehälehtiä 4, verholehtimäisiä, harmahtavankeltaisia. Heteitä 4, ponnet keltaisia. Emikukka: kehälehtiä 4, verholehtimäisiä, pareittain erikokoisia, harmahtavanvihreitä, karvaista. Emiö 1-vartaloinen, 1-luottinen, luotti pensselimäinen. Kukinto norkkomainen, 4–8 cm pitkä, lehtiruotia pitempi.

• Lehdet

  Vastakkain, ruodillisia, korvakkeellisia. Ruoti hapsi- ja poltinkarvainen. Lapa puikea–kapeanpuikea, hertta- tai pyöreätyvinen, pitkäkärkinen, sahalaitainen, alapinnalta poltinkarvainen (harvoin poltinkarvat puuttuvat), tummanvihreä. Lapa väh. 2 kertaa leveytensä pituinen, ruoti enintään puolet lavan pituudesta.

• Hedelmä

  Soikea, litteä, himmeä, kellertävänruskea, 1–1,5 mm pitkä, kehälehtien suojaama pähkylä.

• Kasvupaikka

  Pihat, puutarhat, seinustat, tienvarret, pientareet, laitumet, pellot, joutomaat, hakkuuaukeat, ranta- ja puronvarsilehdot, lehtokorvet.

• Kukinta

  Heinä–syyskuu.

Useimmille nokkonen lienee kesäisen kasvimaailman viheliäisimpiä riesoja, mistä todistaa esimerkiksi kasvin yleinen toisintonimi viholainen. Nokkonen on kuitenkin myös yksi hyödyllisimpiä ja monikäyttöisimpiä villiyrttikasvejamme ja myös Eviran hyväksymä ‘ei uuselintarvike’ eli aiemmin kauppayrttinä tunnettu. Nuoret taimet ovat maukkaita ja erinomaisen terveellisiä niin keiton, muhennoksen kuin lettujenkin raaka-aineena. Nokkonen on niittänyt mainetta myös rohdoksena monissa eri muodoissa: teenä, uutteena, puristeena, sellaisenaan ja jopa vihtoina. Nokkoskuidut käyvät samoihin tarkoituksiin kuin pellavan kuidutkin – alun perin sana pellava tarkoitti nimenomaan nokkosta. Se lienee vanhin ihmisen tuntema kuitukasvi, josta on tehty verkkoja jo kivikaudella, myöhemmin myös vaatteita. Kitketyistä nokkosista saa erinomaista ja luonnonmukaista lannoitetta vihannesmaalle tai kukkapenkkiin.

Jopa nokkosen pisteliäisyyteen voi oppia suhtautumaan uudella tavalla, kun ymmärtää miten nerokas rakennelma poltinkarva onkaan. Karvan nuppimainen kärki irtoaa pienimmästäkin kosketuksesta ja teräväreunainen murtumapinta uppoaa ihoon kuin injektioneula. Ontto karva purskauttaa tunkeilijaan pullomaisen tyviosansa nestettä, jonka hapot aiheuttavat ihon ärtymisen ja poltteen. Poltinkarvoillaan nokkonen pyrkii suojautumaan kasvinsyöjiltä ja suuret laiduntajat jättävätkin sen rauhaan. Ainakin nokkos-, neito-, kartta-, herukka-, ohdake- ja amiraaliperhosen toukkien pieniä leukoja vastaan puolustus on kuitenkin tehoton, nämä sen sijaan hyötyvät polttavan ruokapöytänsä tuomasta suojasta. Ihminen voi suojautua poltetta vastaan hansikkain.

Nokkonen on enimmäkseen aika yleinen koko Suomessa. Yleisempi alalaji, etelännokkonen (ssp. dioica) kasvaa alkuperäisenä vain Etelä-Suomen rannikkoseuduilla, mutta on siirtynyt alkuperäisiltä kasvupaikoiltaan asumusten liepeille lähes kaikkialle. Pohjois- ja Sisä-Suomen lehdoissa kasvava kapealehtinen alalaji, pohjannokkonen (ssp. sondenii) on lähes poltinkarvaton. Lähisukuinen rautanokkonen (U. urens) on harvinaistunut vanhan kulttuurin seuralaiskasvi. Sen varsi on usein haarova ja lehtiruoti on suhteessa pidempi, noin 2/3 lavan pituudesta. Rautanokkosen kukinto on huomattavasti lyhyempi kuin isonokkosen, vain noin lehtiruodin mittainen, isonokkosella huomattavasti pidempi.