Kasvumuoto

2-vuotinen tai lyhytikäinen monivuotinen ruoho.
Korkeus

10–60 cm. Varsi mehevä, kalju–miltei kalju, tav. punertava.
Kukka

Kukat muodostavat 2–3 cm leveitä, kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykerön laitakukat vaaleansinipunaisia tai sinisiä (harvoin valkoisista), kielimäisiä; kehräkukat keltaisia, torvimaisia, pieniä. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehtosuomut limittäin 2–3 rivinä, pyöreäkärkisiä. Mykeröt huiskilomaisena ryhmänä.
Lehdet

Kierteisesti, alimmat ruodillisia, ylemmät ruodittomia, sepiviä. Lapa tasasoukka–kapean suikea, kalju–lyhytkarvainen, ehyt- tai nirhalaitainen, möyheä.
Hedelmä

Litteä, karvainen, kellanruskea pähkylä, jonka päässä vaaleanharmaita hapsihaivenia.
Kasvupaikka

Merenrantojen kivikot, kallionraot, savi- ja hiesupohjaiset merenrantaniityt.
Kukinta

Kesä–syyskuu.

Meriasteri ei häviä yhtään kukkaloistossa amerikkalaisille astereille (Aster) ja aasialaisille kiinanastereille (Callistephus), joita viljellään paljon koristekasveina. Näyttävyyttä vielä lisää lajin tapa kasvaa vesirajan kivikoissa, rantaniittyjen suolamaalaikuissa tai rantakallioiden raoissa lähes kokonaan vailla kasviseuralaisia. Tyypilliset seuralaislajit, merisuolake, suolavihvilä ja meriratamo, eivät nekään pysty kilpailemaan kukillaan sen kanssa. Meriratamon avuja armottomassa ympäristössä ovat alustaan tiukasti takertuva, vankka pystyjuurakko sekä suolaisuudelle ja aallokolle immuunit kapeat ja paksunmöyheät lehdet. Kasvi vastustaa uhmakkaasti aaltojen ruhjontaa ja meren yrityksiä haudata se laineiden kuljettaman ryönän peittoon; veden liikuttelemat kivet saattavat kuitenkin nirhata lehtiä ja joskus jopa katkaista varren.

Aivan uloimmassa saaristossa ei meriasterikaan menesty. Ulkorajan määrittelee saarten muuttuminen kalliorantaisiksi, mutta myös rantojen loiventuminen, jolloin kasvit joutuvat alttiiksi liian ankaralle merenkäynnille. Halofyyttinä eli suolaisen alustan kasvina meriasteri on yleisimmillään runsassuolaisissa vesissä – Suomenlahden ja Perämeren pohjukoiden jokivesien makeuttamassa ympäristössä laji on hyvin harvinainen. Levinneisyyden sisärajan sisäsaaristossa määrittelee paitsi suolapitoisuuden lasku, asutuilla seuduilla myös sopivien rantojen häviäminen ihmistoiminnan seurauksena. Isoimmilla saarilla ja mannerrannoilla meriasteri hakeutuu kaikkein avoimimmille ja suojattomimmille paikoille. Meri pitää kasvupaikat viileinä pitkälle keskikesään. Laji saattaa alkaa kukkia jo juhannuksen tienoilla merenrannan kukkijoiden pääjoukon kanssa, mutta usein kasvi ehtii kukalle vasta loppukesällä jatkaen pitkälle syksyyn. Myöhäisessä kukinnassa on vaaransa: jos syksy koittaa aikaisin, syysmyrskyjen nostama vedenpinta kastelee meriasterin siitepölyn ja kukinta epäonnistuu. Jos poutasäät jatkuvat pitkänä intiaanikesänä, kukinta onnistuu hyvin ja asterit tuottavat siementä runsaasti. Meriasterin elämänkierto on kaksivuotinen, vaikka se saattaa toisinaan vitkutella kukintaansa kolmanteenkin kesään. Kukkivien kasvien lukumäärän määräävät pitkälti kahden edeltävän syksyn sääolot.

Meriasteri

Taksonomia

Heimo

Alaheimo

Tribus

Suku

Laji