Kasvumuoto

2- tai monivuotinen ruoho. Vankkajuurinen.
Korkeus

60–120 cm. Monivartinen, varsi yläosasta haarova, karheakarvainen.
Kukka

Teriö säteittäinen, keltainen, n. 1 cm leveä; terälehtiä neljä, 4–7 mm pitkiä. Verholehtiä 4. Heteitä 6, joista 2 lyhyttä ja 4 pitkää. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 1-luottinen. Kukinto runsashaarainen, hedelmävaiheessa pitenevä terttu. Kukat äiteläntuoksuiset.
Lehdet

Tyviruusukkeena ja varrella kierteisesti, ruusukelehdet ruodillisia, varsilehdet lyhytruotisia–ruodittomia. Lapa suikea, karvainen, isohampainen, ruusukelehdillä tyvestä tav. pariliuskainen.
Hedelmä

1–2-siemeninen, palleromainen–munamainen, litteä, kyhmyinen, kova, aukeamaton, 7–9 mm pitkä litu. Lituperä siirottava, 1–2 cm pitkä.
Kasvupaikka

Vanhat kasarmialueet, linnoitukset, tien- ja rautatienvarret, joutomaat, myllyt, karjapihat, joskus pellot.
Kukinta

Kesä–heinäkuu.

Ukonpalon alkuperäiset kasvupaikat Kaspianmeren aroalueiden kuivilla alanteilla ovat vaativa ympäristö: kuivuessaan maaperä rakoilee ja lohkoutuu, mitä kestääkseen ukonpalko kasvattaa ensimmäisenä vuotena vankan, jopa toista metriä pitkän paalujuuren. Tämän sopeuman ansiosta ukonpalko valtaa menestyksekkäästi muitakin ravinteikkaita ja syvämultaisia kasvualustoja – kotiseudullaan Venäjällä se on harmillinen rikkaruoho. Pohjolaan laji levisi 1700-luvun puolivälissä, kun Venäjän keisarinna lähetti nälänhädästä kärsivälle vanhalle viholliselleen Ruotsille siemenviljaa. Ikävä kyllä erä sisälsi epäpuhtautena niin paljon ukonpalon siemeniä, että kasvista tuli varsinainen vitsaus Keski-Ruotsin pelloille. Suureen osaan Eurooppaa laji levisi vuonna 1814, Napoleonin perääntyvää armeijaa seuraavien venäläisjoukkojen jalanjäljissä. Suomeenkin ukonpalko saapui venäläisen sotaväen huoltokuljetuksissa, ennen muuta kasakoiden hevosille tarkoitetun rehuheinän ja -viljan seassa.

Ukonpalon levinneisyys heijastelee yhä vahvasti venäläisten sotilaallisen toiminnan ydinalueita: vanhat kasarmit ja linnoitusalueet värjäytyvät alkukesästä helakankeltaisiksi ukonpalon kukkiessa. Huumaavan imeläntuoksuisissa kukissa surisee ja pörisee monenlaisia hyönteisiä mettä etsimässä. Ukonpalko leviää pääasiassa pitkään itämiskykyisten siementen avulla: sormenpaksuinen varsi säilyy talventörröttäjänä ja tuuli levittää siemeniä tehokkaasti hankien päällä. Venäläisajan varuskunnat leviämiskeskuksinaan ukonpalko alkoi yleistyä luonnossamme 1910-luvulla ja pyrkii edelleen leviämään kulkuväylien varsia pitkin. Nykyisin laji kasvaa Suomen etelä- ja keskiosissa monissa taajamissa, satunnaisena paikoin Keski-Lapissa saakka. Ukonpalon yleistymistä seurattiin aikoinaan huolestuneena Suomen maanviljelijöiden keskuudessa. Peltomaamme lienee kuitenkin lajille liian hapanta, eikä se ole koskaan oikein saanut jalansijaa viljelyseuduilla. Luontomme suurin ristikukkaiskasvi onkin ymmärrettävä pikemmin koristekasviksi kuin rikkaruohoksi, tosin villiyrttiharrastajille se on aivan oivallinen raaka-aine. Erityisesti kukkanuput ovat suurta herkkua.

Ukonpalko

Taksonomia

Lahko

Heimo

Tribus

Suku

Laji