Kasvumuoto

Monivuotinen ruoho. Juurakollinen, kasvustoja muodostava.
Korkeus

50–250 cm. Varsi kukintoon asti kalju, tyveltä usein sinihärmeinen.
Kukka

Kukat muodostavat n. 1 cm leveitä, kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykerön kukat keltaisia, laitakukat kielimäisiä emikukkia; kehräkukat torvimaisia, pieniä, kaksineuvoisia. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-luottinen, 2-vartaloinen. Kehto lieriömäinen, 3,5–5 mm pitkä, kehtosuomut limittäin useana rivinä. Mykeröt muodostavat kartiomaisen, tiheähaaraisen tertun, haarat pystyhköjä, melko usein suoria ja hienokarvaisia.
Lehdet

Kierteisesti, ruodittomia, tiheässä. Lapa suikea, suippotyvinen, harvaan terävähampainen, ylempien jokseenkin ehytlaitainen, päältä kalju, alta vain suonia myöten lyhytkarvainen.
Hedelmä

Lieriömäinen pähkylä, jonka päässä hapsihaivenia. Haivenet rusehtavia.
Kasvupaikka

Niityt, joutomaat, pihat, tienvarret, ratapenkereet, rantapensaikot. Myös koristekasvi.
Kukinta

Elo–lokakuu.
Haitallisuusluokitus

Haitallinen vieraslaji.

Piiskujen sukuun kuuluu satakunta lajia, joista lähes kaikki ovat kotoisin Pohjois-Amerikasta. Vanhassa maailmassa esiintyy alkuperäisenä luonnonkasvina ainoastaan tuttu kultapiisku (S. virgaurea). Ihmisen ansiosta – tai syystä – piiskulajistomme on laajentunut muutamalla näyttävällä lajilla, jotka on alun perin tuotu koristekasveiksi. Näihin kuuluu myös komea isopiisku, joka kasvaa jopa kolmatta metriä korkeaksi ja kehittää loppukesällä latvaansa kartiomaisen kerrannaiskukinnon lukuisine keltaisine, pienine mykeröineen. Isopiisku muistuttaa suuressa määrin sukulaistaan kanadanpiiskua (S. canadensis), joka on vielä yleisempi kukkapenkkien koristus. Kukkimattoman isopiiskun varsi on tukevampi ja alhaalta kukintoon asti kalju, kukintohaarat ovat tiheämmässä, lyhyemmät ja pystymmät, myös mykeröt ovat isompia.

Molemmat piiskulajit ovat villiytyneet luontoomme puutarhoista, isopiisku tosin huomattavasti harvemmin kuin pienempi sukulaisensa. Vain poikkeuksellisen lämpiminä kesinä isopiisku ehtii kypsyttää edes osan siemenistään. Tuolloin syksyiset kukinnot ovat pähkylöiden lenninhaivenista johtuen untuvaisen näköisiä. Ilmaston lämmetessä ja kasvukauden pidetessä leviämisuhka kuitenkin kasvaa. Piiskujen kurissapito voi silloin muuttua erittäin hankalaksi, koska siemeniä syntyy valtavasti, yhteen versoon jopa 10.000. Ne pystyvät leviämään tuulten mukana pitkiä matkoja, toisin kuin esimerkiksi lupiinin isot ja samalle kasvupaikalle putoavat siemenet. Jäykät varret säilyvät pitkälle talveen, jolloin lenninhaivenelliset pähkylät voivat levitä hangen pintaa pitkin esteettömämmin kuin kesällä. Luontoon levittyään voimakaskasvuinen isopiisku päihittää kilpailussa monet meikäläiset luonnonkasvit ja uhkaa luontomme alkuperäistä monimuotoisuutta. Pihalla kasvavalle isopiiskulle ei kuitenkaan vielä tarvitse antaa tappotuomiota: riittää kun kukkavarret leikkaa ennen siementen kypsymistä, vaikkapa kukkamaljakkoon. Suomalaisissa pihoissa kasvatetaan muutamaa muutakin kookasta pohjoisamerikkalaista piiskulajia ja niiden välisiä risteymiä, etenkin kanadanpiiskusta kehitetyn tarhapiiskuryhmän lajikkeita. Muista piiskuista mainittakoon ainakin korkeapiisku (S. altissima) ja säiläpiisku (S. graminifolia). Luontoon karannutta kookasta (tarha)piiskua on usein aika vaikea määritellä lajilleen ihan varman päälle. Nykyään sekä kanadanpiisku, korkeapiisku ja isopiisku määritellään Suomen kansallisessa vieraslajiluettelossa haitallisiksi vieraslajeiksi.

Höstgullris

Taxonomi

Familj

Tribus

Släkte

Art