Kasvumuoto
Monivuotinen ruoho. Juurakko tanakka, haarova.
Korkeus
20–40 cm. Varsi haaraton, tav. kaareva, särmikäs, uurteinen, alaosasta punertava.
Kukka
Kehä kellomainen–torvimainen, valkoinen–vihertävä, 12–25 mm pitkä, yhdislehtinen, 6-liuskainen, keskeltä kuroutumaton (ei kapeampi niin kuin lehtokielolla). Heteitä 6. Emiö yhdislehtinen,1-vartaloinen, 3-luottinen. Kukat lehtihangoissa yksittäin tai usein kukinnon alaosassa pareittain, nuokkuvia, melko pitkäperäisiä, vaniljantuoksuisia.
Lehdet
Kierteisesti (vuorottain 2 rivinä), ruodittomia. Lapa kapeanpuikea–suikea, ehytlaitainen, silposuoninen, ei aaltoileva (vertaa lehtokielo), alta sinivihreä. Tyvi tuppimainen.
Hedelmä
Sinimusta, vahapeitteinen, 8–12 mm leveä marja.
Kasvupaikka
Kalliot, kivikot, kiviset mäet, harjumetsät, lehdot, lehtimetsät, lettokorvet.
Kukinta
(Touko–)kesäkuu.
Uhanalaisuus
Rauhoitettu Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakunnissa.

Kalliokielo viihtyy hyvinkin erilaisilla kasvupaikoilla, niin kuivilla kalliojyrkänteillä kuin rehevissä lehdoissa. Laji kasvaa yleisenä vain Etelä-Suomessa harvinaistuen Etelä-Hämeen ja -Savon tasalla. Kalliokielon jopa tuplasti kookkaampi lähisukulainen, lehtokielo (P. multiflorum) kasvaa vain eteläisimmässä Suomessa. Joskus lajeja voi olla vaikea erottaa toisistaan, sillä hyvällä kasvupaikalla kalliokielo muistuttaa suuresti lehtokieloa ja huonolla paikalla lehtokielo puolestaan kalliokieloa. Lajit voi erottaa tarkastelemalla vartta, joka kalliokielolla on särmikkään uurteinen, lehtokielolla sileän liereä. Kalliokielon valkoiset kukat sijaitsevat lehtihangoissa tavallisesti yksittäin tai varren alaosassa kaksittain, lehtokielolla pareittain tai pieninä ryhminä.

Keskimäärin vain joka neljäs kalliokielon verso kukkii ja marjasato on useimmiten niukahko. Mustanpuhuvat marjat saattavat houkutella maistamaan, mutta se ei ole aivan vaaratonta: marjat sisältävät myrkyllisiä alkaloideja ja saponiineja. Suomesta tunnetaan ainakin yksi kuolemaan johtanut kalliokielomyrkytys. Juurakko on sen sijaan myrkytön: vanha toisintonimi kallioperuna viestii, että tärkkelyspitoinen juurakko on keitettynä ja muhennettuna kelvannut jopa ruokapöytään. Katovuosina kalliokieloa on jauhettu leivänjatkeeksi ja kehuttu jopa Suomen luonnon parhaaksi hätäravinnoksi.

Kalliokielon juurakkoon jää syksyllä ilmaverson lakastuttua iso, pyöreä, kohonnut arpi. Joidenkin mielestä siinä voi nähdä sinetin ja monissa kielissä kasvin nimeen liittyykin viittaus Salomonin sinettiin. Legendan mukaan kuningas Salomo käytti kasvin juurakon taikavoimaa räjäyttäessään kallionlohkareita temppelinsä rakennusmateriaaliksi. Lehtiarvista on johdettu myös kalliokielojen suvun tieteellinen nimi: kreikan sana polys tarkoittaa lukuisaa, gony polvea.

Getrams

Taxonomi

Ordning

Familj

Släkte

Art