Syötävyys
** – hyvä ruokasieni, Ruokaviraston suosittelema
Näköislajit
koivunpunikkitatti, lehmäntatti, lehtopunikkitatti, männynpunikkitatti
Lakki
8–25 cm leveä, kookas, tukeva, aluksi hyvin kupera, vanhemmiten laakeneva, kuiva, himmeä, oranssinpunainen tai oranssinruskea, vanhemmiten haalistuva. Lakin pintakelmu ulottuu lakin reunan yli ja kääntyy alapuolelle. Pillistö aluksi kellanvalkoinen, myöhemmin harmahtava, kosketeltaessa tummuva. Pillit pieniä ja pyöreäsuisia.
Jalka
8–20 cm pitkä, 2–5 cm paksu, tukeva, tyveen päin pullistuva, pohjaväri valkoinen. Pinnalla olevat nukkatupsut aluksi valkoisia, myöhemmin ruosteenvärisiä. Vihertyy usein tyviosasta.
Malto
Nuorella sienellä kovaa ja kiinteää, valkoista. Jalan malto vanhemmiten puisevan säikeistä. Leikkauskohdista aluksi punertuvaa, sitten violetinsävyiseksi harmaantuvaa.
Itiöpölyn väri
Kellanruskea.
Maku
Mieto.
Haju
Heikko, ei erityinen.
Kasvupaikka
Haavan juurisieni. Sekametsissä haapojen lähettyvillä ja puhtaissa haavikoissa. Hemi-, etelä-, keski- ja pohjoisboreaalinen vyöhyke.
Satoaika
Heinä–syyskuu.
Säilöntä
Kuivaus, pakastus.

Punikkitatit ovat monimuotoinen lajiryhmä, johon kuuluu useita, toisiaan muistuttavia lajeja. Monien muiden tattien tapaan punikkitatit muodostavat sienijuurta puiden kanssa ja punikkitattilajimme ovatkin erikoistuneet eri puulajien mykorritsasieniksi. Haavalla, koivulla, männyllä ja tammella on kullakin oma punikkitattinsa. Punikkitatit ovat saaneet nimensä kellan– tai ruskeanpunaisesta lakin pintakelmusta, joka kääntyy osaksi pillistön päälle. Lakki on himmeäpintainen ja aivan kuiva, eikä limaannu edes sateella. Jalan huomiota herättävä ominaispiirre on nukkatupsuisuus. Punikkitattien malto on kovaa ja kiinteää ja tummenee joutuessaan kosketuksiin ilman kanssa. Kaikki punikkitatit ovat hyviä ruokasieniä, mutta ne on kypsennettävä perusteellisesti, jottei sieniateriasta seuraa vatsanväänteitä ja pahoinvointia. Oireet menevät yleensä itsestään ohi muutamissa tunneissa eikä sairaalahoitoa tarvita.

Haavanpunikkitatti kasvaa yleisenä Etelä-Suomessa ja harvinaistuu pohjoista kohti. Sitä tavataan lehtimetsissä ja haavikoissa haavan juurisienenä. Sen saattaa löytää yksittäinkin kasvavien haapojen läheltä. Tunturi-Lapissa tätä punikkitattilajia ei tavata lainkaan. Haavanpunikkitatin satokausi alkaa aikaisin, jo heinäkuussa ja jatkuu syyskuulle asti. Syötäväksi on syytä kerätä vain kiinteämaltoisia yksilöitä. Haavanpunikkitattia kannattaa säilöä kuivaamalla tai pakastamalla, mutta myös suolaamalla. Suolasieniksi valmistettaessa tattien kiinteys kuitenkin kärsii.

Haavanpunikkitatin voi sekoittaa lehmäntattiin (L. scabrum), koivun- (L. versipelle), männyn- (L. vulpinum) ja lehtopunikkitattiin (L. populinum). Punikkitatit erottaa lehmäntateista helposti lakin pintakelmun pituudesta; punikkitattien lakin pintakelmu ulottuu lakin reunan yli kääntyen osaksi pillistön päälle, lehmäntattien pintakelmu jää lakin reunan tasalle. Lehmäntatin mallon leikkauspinnassa ei ole värinmuutoksia. Koivunpunikkitatin malto muuttuu leikkauspinnastaan nopeasti sinertäväntummaksi, männyn-, lehto- ja haavanpunikkitatin puolestaan pian punertavaksi ja hitaasti tummanharmaaksi. Lehmäntatin, koivun- ja männynpunikkitatin jalan nukkatupsut ovat tummanharmaita, lehtopunikkitatin punaruskeita ja haavanpunikkitatin valkeita ja tummuvat vanhemmiten.

Haavanpunikkitatti

Taksonomia

Lahko

Heimo

Alaheimo

Suku

Laji