Tunturikurjenherne

Astragalus alpinus
© Tekijänoikeus: Jouko Lehmuskallio
  • Nimi myös

    Tummatunturikurjenherne

  • Kasvumuoto

    Monivuotinen ruoho. Pääjuuri vankka, pysty. Rönsyt pitkiä, haaraisia.

  • Korkeus

    8–20 cm. Varsi koheneva, tyveltä haarova, hiukan särmikäs, karvainen.

  • Kukka

    Teriö vastakohtainen, sininen–sinipunainen ja tyveltä usein vaalea, harvoin kokonaan valkoinen, 10–14 mm pitkä, perhomainen (terälehtiä 5, joista ylinnä purje, sivuilla siivet, alinna kahdesta terälehdestä muodostunut venho), venho usein muita osia tummempi. Verhiö 5-liuskainen. Heteitä 10, palhot yhdistyvisiä. Emiö 1-lehtinen ja 1-luottinen. Kukinto lehtihankainen, pitkäperäinen, pallomainen, 5–15-kukkainen terttu.

  • Lehdet

    Kierteisesti, ruodillisia, korvakkeellisia. Lapa parilehdykkäinen, 6–12-parinen, päätölehdykkäinen. Lehdykät tasasoukkia–soikeita, tylppiä, ehytlaitaisia, alta valkokarvaisia. Korvakkeet erilliset.

  • Hedelmä

    1–1,5 cm pitkä, hieman käyrä, suippokärkinen, mustakarvainen 2-lokeroinen, useimmiten 6-siemeninen, riippuva, avautumaton palko.

  • Kasvupaikka

    Harjumetsät, jokirannat, tunturikankaat, kalliojyrkänteet, tienvarret.

  • Kukinta

    Kesä–heinäkuu.

Tunturikurjenherne on Lapissa paljakkavyöhykkeen alaosien ja koivuvyöhykkeen avointen paikkojen kasvi. Tämän arktisen lajin saattaa kuitenkin löytää myös eteläisen Suomen harjuilta. Kun mannerjää viime jääkauden päättyessä vetäytyi Suomesta, alta paljastuneen maan valtasivat ensimmäisenä hyvin kylmyyttä sietävät kasvit. Vähitellen ne joutuivat väistymään aron ja lopulta metsän tieltä. Kallioille, rinteille, törmille ja harjuille jäi kuitenkin joitakin paikkoja, joissa tunturikasvit ovat sinnitelleet nykyaikaan saakka kertoen erikoisella levinneisyydellään tarinaa kasvien vaelluksesta vetäytyvän jäänreunan mukana kaakosta koilliseen kymmenentuhatta vuotta sitten. Kasvien levinneisyysalue ei ole toki nykyäänkään vakio. Aikaisemmin luonnonvoimat ja eläimet ylläpitivät tunturikurjenherneen suosimia avoimia ympäristöjä, nykyisin komeimmat kasvustot löytyvät usein maanteiden varsilta, ja ihmisen toiminnan mukana laji on levinnyt uusillekin paikoille.

Tunturikurjenherneen alalajeista meillä tavattava alalaji on pohjoiseen ja itään painottuva tummatunturikurjenherne (ssp. arcticus). Norjassa ja Ruotsissa yleisempi alalaji on vaaleatunturikurjenherne (ssp. alpinus). Tunturikurjenherne muistuttaa suuresti harvinaista, Käsivarren Lapissa esiintyvää, rauhoitettua tunturikeulankärkeä (Oxytropis lapponica). Jälkimmäisen lehdykät ovat suippokärkisiä ja harmaakarvaisia, ja sen kukan alaosa (venho) on otakärkinen.

Suurin suku

Kurjenherneet (Astragalus) on lajimäärältään siemenkasvien suurin suku – lajeja siitä tunnetaan yli 3000. Yli tuhannen lajin sukuja on parikymmentä ja yli 500:n noin 60.

Levinneisyyskartta: Lampinen, R. & Lahti, T. 2021: Kasviatlas 2020. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki.