Kasvumuoto
Yleensä monivuotinen ruoho.
Korkeus
5–30 cm. Varsi tyvestä monihaarainen, koheneva–pysty, juurehtiva, 4-särmäinen, särmiä myöten harvaan lyhytkarvainen, useimmiten osittain sinipunertava.
Kukka
Teriö vastakohtainen, sinivioletti, harvoin punertava tai valkoinen, 8–15 mm pitkä, yhdislehtinen, 2-huulinen, pitkätorvinen. Ylähuuli kupera, alahuuli hammaslaitainen. Verhiö kapean kellomainen, 2-huulinen, 5-liuskainen. Heteitä 4, joista 2 lyhyttä, 2 pitkää. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kukinto tiivis, tähkämäinen, lehtihankaisten kiehkuroitten muodostama ryhmä varren latvassa.
Lehdet
Vastakkain, ruodillisia. Lapa puikea, karvainen, ehytlaitainen–harvaan matalasti tylppähampainen. Kukinnon tukilehdet pieniä.
Hedelmä
4-lohkoinen lohkohedelmä. Hedelmykset (lohkot) hiukan litistyneitä, kellanruskeita, tummaraitaisia, tyvellä pehmeää solukkoa.
Kasvupaikka
Niityt, ahot, laitumet, joutomaat, pientareet, nurmikot, pihat, rannat, lehtometsät.
Kukinta
Heinä–elokuu.

Niittyhumala on helppo tuntea lieriömäisestä kukinnostaan, jolle sinipunaiset verhiöt ja jokaisen kukan alle kasvavat tukilehdet antavat käpymäisen yleisilmeen. Erityisen ilmeinen nimitys on lakastuneissa, ruskehtavissa hedelmävaiheisissa kukinnoissa. Yhdennäköisyys oikean humalan (Humulus lupulus) käpymäisiin emikukintoihin lienee antanut aiheen myös kasvin nimeen, samoin vanhoihin toisintonimiin humalaheinä ja köyhänhumala – muuten matalakasvuinen niittyhumala ei köynnöstävää kaimaansa juuri muistuta. Kukinto on tuonut kansalle mielleyhtymiä myös havupuiden käpyihin, apiloihin ja erilaisiin esineisiin. Kukinto ei jää pölyttäjiltäkään huomaamatta ja houkuttelee etenkin mesipistiäisiä.

Niittyhumalan alkuperäisiä kasvupaikkoja maassamme lienevät rantaniityt ja jokivarret, ehkä myös lehtokorpien avolaikut ja lähteiköt. Alun perin niittyhumalalle soveltuvia paikkoja on ollut aika vähän, mutta laji on hyötynyt suuresti ihmisvaikutuksesta. Aluksi se sai lisätilaa valoisista metsiköistä ja hakamailta, nykyisin sitä tapaa melko usein pihanurmilta ja tienpientareilta maamme pohjoisimpia osia lukuun ottamatta. Avoimena pidetyillä paikoilla kookkaammat ruohot tai heinät eivät pääse tukahduttamaan niittyhumalaa, toisaalta se välttyy matalana ja maanmyötäisenä tulemasta syödyksi – tai joutumasta ruohonleikkuriin. Monet niittyjen pikkukasvit ovat käyneet valitettavan harvinaisiksi, mutta niittyhumala on varsin sopeutuvainen ja joustava laji. Se muodostaa helposti kasvupaikkarotuja ilmasto- ja maaperäolojen mukaan ja niittyhumalien ulkonäöstä voikin tehdä johtopäätöksiä kasvupaikan kosteudesta ja ravinteisuudesta.

Isoniittyhumala

Prunella grandiflora

Pihojen ja puistojen maanpeittokasvina suositun, niittyhumalaa kovasti muistuttavan isoniittyhumalan erottaa helpoimmin siitä, että sen kukinto on selvästi ylimmän lehtiparin yläpuolella (niittyhumalalla ylin lehtipari on heti kukinnon alapuolella). Isoniittyhumala on kalkinsuosija ja aidosti luonnonvaraisena sitä tapaa varmimmin Ruotsin puolelta Gotlannista ja Öölannista.

Niittyhumala

Taksonomia

Heimo

Alaheimo

Tribus

Suku

Laji