Alalajit
Oikopeltokanankaali (ssp. vulgaris)
Kaaripeltokanankaali (ssp. arcuata)
Kasvumuoto
2- tai monivuotinen ruoho.
Korkeus
30–60 cm. Varsi yläosasta haarova, särmikäs, kalju.
Kukka
Teriö säteittäinen (melko usein epämuodostunut, pieni), helakankeltainen, n. 1 cm leveä; terälehtiä neljä, 6–8 mm pitkiä. Verholehtiä 4, selvästi terälehtiä lyhyempiä. Heteitä 6, joista 4 pitkää ja 2 lyhyttä. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 1-luottinen. Kukinto hedelmävaiheessa pitenevä terttu. Nuput kaljut.
Lehdet
Tyviruusukkeena ja varrella kierteisesti, ruusukelehdet ruodillisia, ylimmät varsilehdet ruodittomia, sepiviä. Lapa kalju, alimmissa lehdissä 2–5 liuskaparia ja kiilamainen päätöliuska, ylimpien varsilehtien lapa jokseenkin liuskaton, isohampainen. Loppukesän ruusukelehdet karvaisia.
Hedelmä
Monisiemeninen, yleisemmin käyrä (ssp. arcuata), harvemmin suora (ssp. vulgaris), 4-särmäinen, 1,5–2,5(–3) cm pitkä, yläviistoon siirottava litu, jonka kärjessä n. 2–3 mm pitkä ota. Lituperä n. 4–7 mm, siirottava, kalju.
Kasvupaikka
Heinäpellot, pientareet, tienvarret, ojanvarret, kalliot, kivikkorinteet, joutomaat.
Kukinta
Touko–kesäkuu. Saattaa kukkia uudelleen myöhään syksyllä.

Kilometrienkin mittaiset peltokanankaalikasvustot maantienvarsilla ovat nykyään aivan tavallinen, joskin piristävä näky. Kovin kauan laji ei ole vielä ehtinyt kuulua Suomen kasvistoon: se tavattiin meiltä vasta 1840-luvulla ja alkoi toden teolla levitä saman vuosisadan lopussa. Peltokanankaalin voittokulku alkoi, kun karjataloudessa siirryttiin luonnonlaitumista heinän peltoviljelyyn ja kylvösiementä alettiin tuoda ulkomailta. Kanankaali tuottaa runsaasti siemeniä – jopa 10.000 yksilöä kohti – jotka kooltaan ja painoltaan vastaavat heinän- tai apilansiementä ja leviävät hyvin näiden seassa. Pohjoisessa Suomessa kasvi on harvinainen – ainakin vielä.

Peltokanankaalin talvehtivia lehtiruusukkeita on syöty entisaikaan pitkien talvikuukausien aikana keripukin torjumiseksi. Mikään ei estä käyttämästä myöskään kasvimaalta rikkaruohoina kitkettyjä kanankaaleja salaatteihin tai pinaatin tapaan. Maku muistuttaa vihannes- tai vesikrassin makua, mukana on aavistus sitruunamaista kirpeyttä. Myöhemmin peltokanankaali alennettiin kanojen ruoaksi, jollaiseksi se toki myös soveltuu. Perinteisesti talvivihanneksena syödyn kanankaalin suku sai tieteellisen nimensä talvella vietetyn Barbara-pyhimyksen päivän mukaan. Pyhä Barbara oli tykistön, kaivosmiesten ja kivenhakkaajien suojelupyhimys. Hänen suojattinsa olivat toimissaan alttiita saamaan haavoja, joiden lääkitsemiseen nimikkokasvin lehdet onneksi soveltuivat.

Peltokanankaali muistuttaa monia suurenpuoleisia, yksivuotisia ja keltakukkaisia heimonsa lajeja, vaikkapa rikkasinappia, peltokaalia ja peltoretikkaa. Peltokanankaali on kuitenkin yleensä monivuotinen ja edellä mainittuja selvästi tanakampi. Se kukkii jo toukokuun loppupuolella, jolloin monet samojen kasvupaikkojen yksivuotiset lajit ovat vasta pelkkiä taimia. Peltokanankaalin voi erottaa lähisukulaisestaan rantakanankaalista (B. stricta) ennen kaikkea jälkimmäisen varrenmyötäisten litujen ja vain hieman verhiötä pidemmän teriön avulla.

Sommargyllen

Taxonomi

Ordning

Familj

Tribus

Släkte

Art