Alalajit

Isomaksaruoho (lännenisomaksaruoho, ssp. maximum)
Vahamaksaruoho (vahaisomaksaruoho, ssp. ruprechtii)
Punamaksaruoho (punaisomaksaruoho, ssp. telephium)
Kasvumuoto

Monivuotinen ruoho. Juuret vankat, mukulamaiset.
Korkeus

15–50 cm. Varsi rento–koheneva–pysty, tav. haaraton, usein punertava.
Kukka

Teriö säteittäinen, vihertävänvalkoinen–vaaleankellertävä–punertava, n. 1 cm leveä; terälehtiä viisi, 3–5 mm pitkiä. Verholehtiä 5. Heteitä 10. Emiö erilehtinen, emejä 5. Kukinto tiheä, sarjamainen viuhko.
Lehdet

Kierteisesti tai vastakkain, usein kiehkuroina, ruodittomia, usein sepiviä. Lapa soikea–puikea–pitkulainen, hammas–mutka–ehytlaitainen, paksu, kalju, möyheä, vihreä–sinivihreä, joskus punapilkkuinen.
Hedelmä

Monisiemeninen tuppilo, joita 5 yhdessä.
Kasvupaikka

Merenrannat, kalliot, jyrkänteet, rinteet, kedot, harjut, sorakuopat, kiviaidat, muurit, pellot, pientareet, pihat, puutarhat, joutomaat. Myös koristekasvi, usein villiytynyt.
Kukinta

Heinä–lokakuu.

Isomaksaruohon lehtien on katsottu muistuttavan sian maksaa ja siksi kansa on nimittänyt kasvia kalliomaksaksi, sianmaksaheinäksi – tai maksaruohoksi. Paksujen ja mehevien lehtien lisäksi kasvilla on vesivarastona meheviksi paisuneet mukulajuuret, joiden avulla se selviytyy kuivien kausien yli. Pitkään lakastumatta kestävää isomaksaruohoa on käytetty ennen vanhaan rakkaussuhteiden ennustamiseen. Lemmentaika tehtiin ripustamalla kattoon kaksi maksaruohon versoa. Jos ne lakastuessaan taipuivat toisiaan kohti, ei ollut syytä huoleen; jos ne kuitenkin erkanivat, oli yhteiselon perusteita syytä pohtia vakavasti.

Isomaksaruoho kasvaa alkuperäisenä luonnonkasvina Etelä- ja Lounais-Suomessa sekä länsirannikolla Merenkurkun korkeudelle. Sisämaassa laji on jokseenkin yleinen vain Jyväskylän tienoille saakka, pohjoisempana sitä esiintyy vain paikoitellen. Sisämaan esiintymistä suuri osa lienee puutarhoihinsa siirtoistutuksia tehneen ihmisen aikaansaannosta. Viljelykarkulaisten kasvupaikat ovat kulttuuriympäristöissä pihapiireissä, kuivilla niityillä, tienposkissa, ratapenkereillä ja joutomailla; lajin luontaisia kasvupaikkoja ovat kalliot, kivikot ja hietikot.

Suomessa kasvaa kolme isomaksaruohon alalajia, joista kaksi on alkuperäistä. Lännenisomaksaruoho (ssp. maximum) on levinneisyydeltään lounainen ja läntinen. Sen varret ovat rennohkot ja kukat kellertävänvalkoiset. Toinen alkuperäinen alalaji, Kaakkois-Suomessa luonnonvarainen vahaisomaksaruoho (ssp. ruprechtii) on myös rennohko ja kellertäväkukkainen. Sen erottaa edellisestä ainakin selvästi sinertävän vahapeitteisten ja vastakkain olevien lehtiensä perusteella. Koristekasvina meillä viljelty punaisomaksaruoho (ssp. telephium) on myös karannut luontoon ja esiintyy paikoin lähinnä Etelä- ja Lounais-Suomessa. Myös iso- ja punaisomaksaruohon risteymät ovat yleisiä suomalaisia maatiaisperennoja.

Isomaksaruoho on kookkaan ja uhanalaisen apolloperhosen ja myös kalliosinisiiven toukan ravintokasvi, maksaruohon kukat puolestaan kiinnostavat varsinkin mesipistiäisiä. Syksyn tullen kuivunut varsi jää pystyyn talventörröttäjäksi, joka levittää alkutalvesta pieniä siemeniä tuulen kuljetettavaksi.

Turkestaninmaksaruoho & Mykerömaksaruoho

Hylotelephium ewersii & Hylotelephium anacampseros
(Sedum ewersii & Sedum anacampseros)

Punakukkaista isomaksaruohoa muistuttavat, mutta pienempikokoiset, vielä myöhään syksyllä kukkivat turkestaninmaksaruoho ja mykerömaksaruoho ovat meillä kivikkopuutarhoissa suosittuja maanpeittokasveja, joita saattaa tavata villiytyneenä kallioilla lähellä alkuperäistä istutuspaikkaa. Turkestaninmaksaruoholla varsilehdet ovat vastakkain, mykerömaksaruoholla kierteisesti.

→ Turkestaninmaksaruohon levinneisyyskartta

→ Mykerömaksaruohon levinneisyyskartta (Kasviatlas, Helsingin yliopisto)

Smørbukk

Taksonomi

Familie

Tribus

Slekt