Kasvumuoto
Monivuotinen ruoho. Juurakko vankka.
Korkeus
30–100 cm. Varsi latvasta haarova, särmikäs.
Kukka
Kukat muodostavat 3,5–5 cm leveitä, kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykerön kukat violetinpunaisia (harvoin vaaleanpunaisia tai valkoisia), laitakukat neuvottomia, vinon suppilomaisia, kärjestä liuskaisia; kehräkukat torvimaisia. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehto lähes pallomainen, kehtosuomut limittäin monessa rivissä, tyviosa vihreä, kärkiosa pyöreähkö, ruskeanmusta, kampamaisesti ripsiliuskainen. Mykeröt yksittäin latvahaarojen kärjissä.
Lehdet
Kierteisesti, ruodillisia. Lapa tummanvihreä, hieman nahkea, epäsäännöllisesti 1–2 kertaa liuskainen (harvoin ehyehkö), liuskat kapeita.
Hedelmä
Litteähkö, vaaleanruskea, lyhytkarvainen, 4,5–5 mm pitkä pähkylä, jonka kärjessä 4–5 mm pitkiä, ruskeanharmaita sukasia.
Kasvupaikka
Kuivat pientareet, kedot, ahot, tienvarret, laitumet.
Kukinta
Heinä–syyskuu.

Ketokaunokin alkuperäiset kasvupaikat lienevät Venäjän aroilla. Suomalaiset kasvit ovat ilmeisesti useaa eri alkuperää: toisaalta vanhaan maanviljelyskulttuuriin liittyviä kantoja, toisaalta hiljakkoin maa- ja rautateitse levinneitä tulokkaita. Lajin meikäläisen levinneisyyden keskus on Etelä-Hämeessä, josta alue ulottuu lounaaseen Lohjan–Vihdin seudulle sekä koilliseen Mikkelin suuntaan. Suppeampia ja niukempia esiintymiä on myös Ahvenanmaalla ja Etelä-Savossa, mutta valtaosassa Etelä- ja Keski-Suomea ketokaunokki on todella harvinainen. Lajin esiintymät keskittyvät asutuksen läheisyyteen ja liikennöidyille paikoille. Sen pähkylöissä ei ole kunnollista lenninhaiventa, joten ne eivät voi levitä tuulen mukana. Ne jäävätkin mykeröiden kehtoihin, jotka säilyvät pitkälle talveen pystyssä pysyvien varsien päässä lumenpinnan yläpuolella. Pikkulinnut käyttävät niitä ravintonaan, mutta ruokaillessaan tulevat levittäneeksi osan siemenistä ympäriinsä.

Ketokaunokin mykeröiden isot laitakukat tekevät niistä oikein koristeellisen näköisen ja lajia viljellään myös puutarhoissa. Laitakukissa ei ole toimivia heteitä tai emejä – niiden ainoa tehtävä on ilmeisesti houkutella hyönteisiä mykerön keskellä sijaitseviin kehräkukkiin, joista hedelmöityttyään kehittyy siemeniä. Paitsi koristekasvina, ketokaunokkia on käytetty joskus myös syyhyn eli kansanomaisesti kapin ja muiden ihovaivojen hoitoon, mihin sen tieteellisen nimen lajiosa, scabiosa viittaakin. Väriäkin ketokaunokista on ennen vanhaan keitelty.

Ketokaunokkia tavallisempia sinipunertavakukkaisia kaunokkeja maassamme ovat hieman pienemmät ahdekaunokki (C. jacea) ja nurmikaunokki (C. phrygia), jotka ovat ehytlehtisiä. Lisäksi niiden kukkia suojaavat kehtosuomut ovat kuroutuneet jyrkästi kahteen osaan (kapea ‘vyötärö’ kärjen ja tyven välillä), joista kärkiosan lisäkkeen yksityiskohdat ovat tärkeitä lajituntomerkkejä. Ketokaunokin suomun kärjessä on vain kapea, ripsinen reunus.
Ketokaunokki voidaan sekoitaa Psephellus -sukuun siirrettyyn liuskalehtiseen huoparuusukaunokkiin (P. dealbatus). Sen liuskat ovat selvästi leveämpiä kuin ketokaunokilla ja alta huopakarvaisia.
Liuskaisine lehtineen ketokaunokki muistuttaa hieman myös punakukkaisia ohdakkeita (Cirsium), joista se on kuitenkin piikittömänä helppo erottaa.

Skabiosen-Flockenblume

Taxonomie

Familie

Tribus

Gattung

Art