Kasvumuoto

1-vuotinen ruoho.
Korkeus

20–50 cm. Varsi haaraton–ylhäältä haarova, tanakahko, tiheään nysty- ja huopakarvainen. Voimakastuoksuinen.
Kukka

Kukat muodostavat 6–10 mm leveitä, kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykerön kukat keltaisia, laitakukat kielimäisiä, usein rullalle kiertyneitä; kehräkukat torvimaisia, pieniä. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehto leveän suppilomainen, kehtosuomuja 20, kapeansuikeita, vihreitä, tav. mustakärkisiä; ulkosuomuja 3–8 kehdon tyvellä, 2–4 mm, hyvin kapeita, tav. kokonaan vihreitä, siirottavia. Mykeröitä 5–25 harsun huiskilomaisena ryhmänä.
Lehdet

Kierteisesti, alemmat lyhytruotisia, ylemmät ruodittomia, mutta eivät sepiviä. Lapa vastapuikea, pariliuskainen, melko paksu, kauttaaltaan tahmean nystykarvainen, liuskat hampaisia.
Hedelmä

Lieriömäinen, harjuinen, kalju, ruskea, n. 3–4 mm pitkä pähkylä, jonka kärjessä hapsihaivenia.
Kasvupaikka

Rautatiet, tienvarret, hiekkakuopat, joutomaat, kadut, pellot, hiekkarannat, kalliot, merenrannat.
Kukinta

Heinä–syys(–loka)kuu.

Tahmavillakko vaikuttaa nykysuomalaisesta tuiki tavalliselta avomaiden rikkaruoholta, mutta se on luonnossamme melko tuore tulokas. Lajin kotikontu on Alppien vuoristojen vyörysoraikoilla, joista se on levinnyt kauas Suomeen liikenteen mukana, ensin Etelä-Suomen satamapaikoille ja Pietarin kautta Itä-Suomeen. Lajin ensihavainnot maastamme tehtiin 1800-luvun loppupuolella, vuosisadan vaihteessa sitä kasvoi jo monin paikoin. Mittava leviäminen alkoi kuitenkin vasta paljon myöhemmin. Leviäminen näyttäisi yhä kiihtyvän ja tahmavillakko laajentanee aluettaan ja valloittanee uusia kasvupaikkoja vielä tulevina vuosikymmeninä. Kotimaisen kannan kasvaessa lajin kasvupaikkojen ja jopa elinkiertojen repertuaari näyttää laajentuneen – laji on jo alkanut sopeutua meikäläisiin olosuhteisiin. Ilmaston lämpeneminen hyödyttänee edelleen tahmavillakkoa.

Tahmavillakko on tunnusomaisesti nystykarvojensa eritteistä tahmea kuin kärpäspaperi ja loppukesällä usein rähjäisen näköinen, kun siihen on tarttunut pölyä, hiekanmurusia, pikkuotuksia, karvoja, höyheniä, haivenellisia siemeniä, sen omia pähkylöitä, karkkipapereita ja muuta ilmassa pyörivää roskaa. Ratapihoilla ja varastoalueilla versot saattavat olla täysin hiilipölyn ja noen mustaamia. Ryvettyminen ei tahmavillakoa häiritse, vaan se kasvaa ja kukkii ongelmitta ehtien siemenasteelle tosin vasta syyskesällä. Lajin mieluisimmat kasvupaikat esimerkiksi ratapenkereillä suorastaan huokuvat lämpöä poutapäivinä. Tahmavillakko on saavuttanut rataverkostomme pohjoisimmatkin kolkat, kuitenkin Lapissa se on harvinainen. Tuulen mukana laji on levinnyt myös tienvarsille, joutomaille, kaduille ja pihoille. Joskus se kasvaa viljelymailla rikkaruohona ja aika usein merenrantojen tai kallioiden kasvina. Kallioilla se saattaa esiintyä meillä alkuperäisen kalliovillakon (S. sylvaticus) rinnalla, pelloilla se saattaa liittyä peltovillakon (S. vulgaris) seuraan. Muiden villakoiden tapaan tahmavillakkokaan ei oikein siedä kasvipeitteen tihentymistä, vaan häviää kilpailun kiristyessä.

Klæbrig Brandbæger

Taksonomi

Familie

Tribus