Kasvumuoto
Monivuotinen ruoho. Juurakko lieriömäinen–mukulamainen, pysty, lyhyt, paksu, lokeroinen.
Korkeus
30–150 cm. Varsi kalju, sileä, ontto, nivelkohdissa väliseinät.
Kukka
Teriö säteittäinen (joskus laitakukat hieman vastakohtaisia), valkoinen–heikosti punertava, n. 5 mm leveä; terälehtiä 5, ehyitä–matalaan lovipäisiä, kärki sisäänkiertynyt. Verholehtiä 5. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 2-vartaloinen, 2-luottinen. Kukinto kerrannaissarja, pikkusarjoja (5–)10–20. Pääsarja suojuslehdetön, pikkusarjat suojuslehdellisiä.
Lehdet
Kierteisesti, lehtikanta tuppimainen, tyvilehdet pitkäruotisia, varsilehdet ruodillisia–ruodittomia, ruodit onttoja–tuppimaisia. Lehdet 1–2 kertaa parilehdykkäisiä. Lehdykät suikeita–kapeanpuikeita (joskus hyvin kapeita), sahalaitaisia.
Hedelmä
Lähes pallomainen, sivuilta litteähkö, 2-lohkoinen, paksuharjuinen, punaruskeankeltainen, n. 2 mm leveä lohkohedelmä.
Kasvupaikka
Matalassa vedessä lammissa, järvissä, patoaltaissa, joissa, ojissa, vähäsuolaisissa merenlahdissa, märillä tulvaniityillä. Pohjois-Suomessa letoilla ja nevoilla.
Kukinta
Heinä–elokuu.

Myrkkykeiso lienee kaikkein vaarallisin myrkkykasvimme, vielä paljon myrkyllisempi kuin esimerkiksi pelätty myrkkykatko (Conium maculatum). Myrkkykeison kaikki osat sisältävät kikutoksiinia, joka on jokseenkin kaikille nisäkkäille hyvin myrkyllistä. Muutamat luonnonnisäkkäistämme voivat syödä keisoa haitatta, mutta niin karjalle kuin ihmisellekin se on vaarallinen. Rikkoutuneet kasvinosat voivat saastuttaa jopa pieniä vesialueita, joista juotu vesi voi aiheuttaa myrkytystilan. Myrkky aiheuttaa nopeasti epilepsiaa muistuttavan oireyhtymän, joka voi johtaa kuolemaan pahimmillaan muutamassa tunnissa. Kansalliseepoksessamme Kalevalassa katkera lappalainen Märkähattu surmaa Lemminkäisen Tuonelan joella käyttämällä vesikyytä, myrkkykeisosta valmistettua taikakalua. Ehkäpä kasvia on entisaikaan oikeastikin käytetty vihamiesten hoitelemiseen pois päiviltä.

Myrkkykeison vaarallisuutta lisää sen yleisyys. Onneksi sen tyypilliset kasvupaikat rehevien vesistöjen matalassa rantavedessä eivät upottavuutensa ja ryteikköisyytensä takia houkuttele luonnossa liikkujaa. Myrkkykeiso leviää kuitenkin kasvullisesti juurakonkappaleista, jotka keväisin saattavat ajautua rannoille kohtalokkain seurauksin: laiduntava karja on niitä syönyt ja luonnossa leikkivät lapset niitä maistelleet. Toisin kuin useimmat myrkkykasvit, keiso ei varoita syöjäänsä pahalla hajulla tai epämiellyttävällä maulla. Kasvin varsi ja lehdet tuoksuvat tillille ja maistuvat persiljamaiselle, eniten myrkkyä sisältävä juurakko haisee sellerimäiselle ja maistuu makean palsternakkamaiselle.

Myrkkykeiso jaetaan kahteen muunnokseen, joista eteläinen rantamyrkkykeiso (var. virosa) on rotevampi. Pohjois-Suomen luhtaisilla nevoilla ja letoilla viihtyvät myrkkykeisot kuuluvat enimmäkseen pienikasvuisempaan muunnokseen kaitamyrkkykeiso (var. angustifolia), jonka lehdykät ovat varsin kapeita ja heikosti hammaslaitaisia, kukintokin niukkasarjaisempi.

Myrkkykeiso

Taksonomia

Heimo

Alaheimo

Tribus

Suku

Laji