Kasvumuoto
Monivuotinen ruoho. Pääjuuri pystysuora, yleensä erittäin vahva.
Korkeus
10–50 cm. Usein monivartinen, varsi haaraton, lehdetön, ontto, pehmeä vana. Runsaasti maitiaisnestettä.
Kukka
Kukat muodostavat n. 2–3 cm leveitä, kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykerön kukat keltaisia (laitimmaiset usein ulkopinnalta harmaa- tai punajuovaisia), kielimäisiä, kärjestä 5-hampaisia. Heteitä 5, ponnet tiiviisti emin vartalon ympärillä. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehtosuomuja 2 riviä, sisemmät samanpituisia, pystyjä, ulommat lyhyempiä, tav. siirottavia–alaspäisiä. Mykerö yksittäin vanan kärjessä.
Lehdet
Tyviruusukkeena, ruodillisia–ruodittomia. Lapa tav. suikea–kapean vastapuikea (joskus tasasoukka), laita vaihtelevasti pariliuskainen (joskus lähes ehyt).
Hedelmä
Kapean vastapuikea, nystermäinen, 3–6 mm pitkä pähkylä, jonka kärjessä varren päässä hapsihaivenia.
Kasvupaikka
Usein ihmistoiminnan piirissä, kuten niityillä, pientareilla ja joutomailla. Myös rannoilla ja kosteikoissa.
Kukinta
(Huhti–)touko–heinäkuu. (Voi kukkia vielä myöhään syksyllä.)

Harva kasvi on niin tavallinen, yleisesti tunnettu ja ankarasti vihattu kuin voikukka. Meikäläiset voikukat tunnetaan kollektiivinimellä Taraxacum officinale, mutta oikeastaan voikukista tulisi puhua monikossa, sillä ne ovat valtavan monimuotoinen, Suomessa noin 500 pikkulajin muodostama ryhmä (jotka 12 sektiossa). Voikukkien lajirunsauteen on syynä apomiksia: suurin osa niistä lisääntyy suvuttomasti, ilman edeltävää pölytystä kehittyvistä siemenistä. Tämä suosii pientenkin perinnöllisten poikkeamien säilymistä ja tuloksena on kasvava joukko pysyviä, toisistaan vain vähän poikkeavia muotoja.

Voikukkien tunnistaminen lajilleen on vaikeaa ja vaatii pitkällisen perehtymisen. Ammattikasvitieteilijöistäkään harva hankkii kunniakasta määritystaitoa, useimmat tyytyvät sivuuttamaan voikukat vain voikukkina. Niiden määrityksessä kiinnitetään huomiota mm. kehtosuomujen asentoon, mykerön kokoon, teriön värisävyihin ja leveyteen, sekä siitepölyn puuttumiseen. Kotimainen voikukkalajisto on puutteellisesti tunnettu ja useita lajeja on yhä tieteellisesti kuvaamatta, osa vanhoista tulokkaista on hävinnyt, mutta uusiakin löydetään vuosittain. Lajeja voidaan tutkia luonnossa vain 2–3 viikkoa alkukesällä, pääkukinnan aikaan. Useimmat lajit kukkivat vain kerran kesässä ja loppujenkin ulkonäkö muuttuu kasvukauden myötä. Myös valoisuus, ravinteisuus ja muut ympäristötekijät vaikuttavat voikukkien ulkoasuun.

Etenkin nurmikkojen ja pihojen hoitajien mielestä voikukkia voisi olla huomattavasti vähemmän. Taistelu syvälle paalujuurensa ulottavia ja tehokkaasti sikiäviä voikukkia vastaan on usein tuomittu ihmisen tappioon. Toisaalta vallankin alkukesällä voikukat koristavat kasvupaikkaansa loistavankeltaisin kukinnoin. Myöhemmin kesällä laskuvarjomaisten pähkylöitten puhaltelu tuottaa iloa lapsille ja lapsenmielisille. Lehdet maittavat hyvin koti- ja lemmikkieläimille, sopivat ne ihmisenkin salaattipöytään. Juurista on paahdettu kahvinkorviketta, mykeröistä saa oivaa simaa ja viiniä. Monenlaista rohdoskäyttöäkin voikukalla on. Eviran (nykyisin Ruokavirasto) listoilla voikukka on statuksella ‘ei uuselintarvike’ (aiemmin kauppayrtti).

Pissenlits

Taxonomie

Famille

Sous-famille

Tribu

Genre