Kasvumuoto
Monivuotinen ruoho. Kukintoverso kehittyy keväällä ennen lehtiä. Juurakollinen.
Korkeus
15–40 cm, hedelmävaiheessa jopa 100 cm. Varsi etenkin aluksi latvasta karvainen, punaruskea–sinipunainen.
Kukka
Kasvi 2-kotinen (hede- ja emikukat eri yksilöissä), Suomessa emikasvit hyvin harvinaisia. Kukat muodostavat kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröjä. Mykerön laitakukat puuttuvat; kehräkukat punertavia, torvimaisia. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehto 5–8 mm pitkä, kehtosuomut tav. sinipunaisia, ehytkärkisiä, vain tyvestä karvaisia. Mykeröitä 15–50, tanakkana, terttumaisena ryhmänä.
Lehdet
Kierteisesti. Kukintoverson lehdet ruodittomia, suomumaisia, suikeita, kapeakärkisiä, sinipunaisia. Varsinaiset lehdet pitkäruotisia, lapa munuaismainen, jopa 50–70 cm leveä, herttatyvinen, kulmikas, tylppähampainen, alta tiheäkarvainen, päältä kaljuuntuva, tyviliuskat pyöreäkärkisiä, usein miltei tyviloven sulkevia.
Hedelmä
Kellanruskea pähkylä, jonka päässä hapsihaivenia. Ei muodostu Suomessa.
Kasvupaikka
Ojanvarret, järvenrannat, pellon- ja tienpientareet, metsänlaiteet, pihat, puistot, joutomaat. Koristekasvi, viljelyjäänne ja -karkulainen.
Kukinta
Huhti–kesäkuu.
Haitallisuusluokitus
Vakiintunut vieraslaji.

Etelänruttojuuri on alun perin kotoisin Etelä-Euroopasta ja Länsi-Aasiasta. Suomessa se on vanha koristekasvi, joka esiintyy nykyisin myös luonnossamme viljelyjäänteenä ja -karkulaisena. Aluksi ruttojuurta kasvatettiin rohdoskasviksi: pahanhajuisen juurakon uskottiin estävän ruton tarttumista. Aikanaan sitä käytettiin myös hermostoperäisten mahavaivojen ja kuukautishäiriöiden hoitoon, mutta kasvin on huomattu sisältävän myrkyllisiäkin aineita, joten tästä käytöstä on luovuttu. Nykyään kuitenkin etelänruttojuuren juurista tehtyä lääkettä (Petadolex) käytetään lievittämään migreenipäänsärkyä.

Ruttojuuren levinneisyys rajoittui pitkään Kymijoen kohdalla kulkeneen valtakunnanrajan (vuodesta 1743) länsipuolelle ja sielläkin vallastalojen piiriin. Nykyisin etelänruttojuurta voi tavata siellä täällä koko maassa aina Lappia myöten, sekä puutarhoissa että niiden ulkopuolella. Kukkapenkissä ruttojuuret leviävät suikertavan juurakkonsa avulla helposti liikaa muiden kasvien kustannuksella. Pois heitetyistä juurakonpaloista tai varta vasten lähistölle istutettuna se on sitten karannut puutarhojen ulkopuolelle. Etelänruttojuuri ei muodosta meillä lainkaan siementä, sillä kasvi on kaksikotinen ja meille on tuotu käytännössä pelkästään hedekasveja.

Varhain keväällä, joskus jo maalis–huhtikuussa ruttojuuren juurakosta kohoaa kukintoverso. Ruttojuuren kiehtovan, jopa hurjan, näköiset kukinnot houkuttelevat runsaasti hyönteisiä keväällä, jolloin muuta ravintoa on vielä vähän tarjolla. Kukinnan loppupuolella mykeröiden ympärille nousevat ensimmäiset vihreät lehdet, aivan leskenlehden (Tussilago farfara) tapaan. Myöhemmin kesällä, kukintojen jo kadottua, raparperimaiset lehdet kasvavat yhä suuremmiksi kattaen lopulta maanpinnan tiheänä katoksena. Ruttojuurten alla ei riitä valoa pienemmille kasveille, vaan maa pysyy paljaana mulloksena.

Hieman etelänruttojuurta harvinaisempi perenna ja karkulainen luonnossamme on vielä sitäkin kookkaampi japaninruttojuuri (P. japonicus). Tämän kellertäväkukkaisen lajin lehdet ovat pyöreälaitaiset ja niiden tyviliuskat koskettavat toisiaan. Pohjoisessa etelänruttojuuren voi sekoittaa meillä alkuperäiseen pohjanruttojuureen (P. frigidus), joka on kuitenkin selvästi pienempi ja mykeröissä on punertavien kehräkukkien lisäksi myös kielimäisiä laitakukkia.

Grand pétasite

Taxonomie

Famille

Sous-famille

Tribu

Genre