Kasvumuoto
2-vuotinen ruoho. Vankkajuurinen.
Korkeus
50–150 cm. Varsi haarova, karhea, tiheään lyhytkarvainen, tyvestä seittikarvainen.
Kukka
Kukat muodostavat n. 2,5 cm leveitä, kehtosumujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykerön laitakukat puuttuvat, kehräkukat purppuranpunaisia, torvimaisia. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehto miltei pallomainen, seittikarvainen (harvoin kalju). Kehtosuomut limittäin monena rivinä, pitkiä, harittavia, kapeansuikeita, jäykkiä, vihreitä–ruskehtavia, uloimmat punertavan kelta- ja koukkukärkisiä, sisemmät suorakärkisiä. Mykeröt huiskilomaisina ryhminä.
Lehdet
Kierteisesti, ruodillisia, ruodit nuorena vanukekarvaisia. Lapa leveänpuikea, usein herttatyvinen, teräväkärkinen, pienihampainen, päältä tummanvihreä, suonia myöten karvainen, alta tiheästi harmaan huopakarvainen.
Hedelmä
Pullea, hieman käyrä, särmikäs, vaaleanruskea–vihertävän harmaa, mustankirjava pähkylä, jonka kärjessä lyhyitä, keltaisia väkäshaivenia.
Kasvupaikka
Pihat, niityt, tienvarret, joutomaat, vanhojen asumusten tienoot. Typensuosija.
Kukinta
Heinä–syyskuu.

Seittitakiainen on tyypillinen vanhan kulttuurin seuralaiskasvi, joka on jo ammoin asettunut ihmisen takapihoille, puutarhojen liepeille ja maatilojen piharakennusten seinustoille. Takiaisen kokonaiset mykeröt eli takiaispallot takertuvat koukkukärkisten mykerösuomujensa avulla helposti esimerkiksi eläinten turkkiin ja voivat kulkeutua siemenineen uusille kasvupaikoille. Ennen ihmistä ja kotieläimiä takiaista ovat saattaneet levittää maassamme käyskennelleet jääkauden suurnisäkkäät. Kookkaan kukinnon kasvattaminen vie seittitakiaisen kaikki voimat ja koituu sen kuolemaksi, joten moiselle satsaukselle lienee syynsä. Kenties toista metriä maanpinnan yläpuolelle kurottavat mykeröt ovat olleet juuri oikealla korkeudella takertuakseen ohikulkevan mammutin matkaan.

Takertuvien takiaispallojen heitteleminen toisten vaatteisiin tai hiuksiin lienee kuulunut suomalaislasten vakiokepposiin jo kivikaudella. Paitsi kiusanteossa, mykeröt ovat saaneet käyttöä myös villan karstaamisessa ja jopa lepakoiden pyydystämisessä. Takiaisen pähkylät sinänsä ovat väkäsettömiä, osa on kokonaan haivenettomia ja loppujenkin haivenisto liian mitätön toimiakseen liitovarjona, joten omillaan niillä ei ole kovin kummoisia leviämisen eväitä. Takiaisen versot säilyvät pystyssä vielä talvellakin ja niihin jääneet siemenet ovat osa lintujen talviravintoa. Etenkin tikli syö mielellään takiaisen siemeniä, mutta siitä on tuskin apua kasvin levittäjänä. Myös erilaiset hyönteiset tuhoavat suuren osan siemensadosta.

Isoista kasveista tuntomerkkien luulisi erottuvan hyvin, mutta takiaiset eivät ole helpoimpia määritettäviä. Seittitakiaisen hyvä tuntomerkki on mykeröiden ulkopintaa peittävä seitti, joka on kuin hämähäkin kutoma – muiden Suomessa esiintyvien takiaisten kukinnoissa ei ole yhtä tiheää ja pysyvää seittikarvapeitettä. Seittitakiainen risteytyy sekä isotakiaisen (A. lappa) että pikkutakiaisen (A. minus) kanssa. Kaikki meidän takiaisemme ovat kelpo villiyrttejä, joten siinä mielessä tarkka määritys ei ole välttämätön.

Taxonomie

Famille

Sous-famille

Tribu

Genre