Kasvumuoto

1-vuotinen ruoho.
Korkeus

20–50 cm. Varsi haaraton–latvasta haarova, uurteinen, tav. hapsi- ja nystykarvainen. Voimakashajuinen.
Kukka

Kukat muodostavat n. 5 mm leveitä, kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykerön kukat keltaisia, laitakukat kielimäisiä, usein rullalle kiertyneitä, joskus puuttuvat; kehräkukat torvimaisia, pieniä. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehto kapeahkon lieriömäinen–kartiomainen, usein hieman kierteinen, kehtosuomuja 13, kapeita, lyhytkarvaisia, vaaleanvihreitä, usein mustakärkisiä; ulkosuomuja kehdon tyvellä 2–5, pieniä, hyvin kapeita, tav. hieman tummakärkisiä. Mykeröitä 1 tai monta huiskilomaisena ryhmänä.
Lehdet

Kierteisesti, alemmat lyhytruotisia, ylemmät ruodittomia, sepiviä. Lapa kapean vastapuikea–suikea, tav. liuskainen, ohut, ainakin alta lyhytkarvainen, liuskat harvahampaisia–ehytlaitaisia.
Hedelmä

Lieriömäinen, harjuinen, harvakarvainen, tummanruskea, n. 2,5 mm pitkä pähkylä, jonka päässä hapsihaivenia.
Kasvupaikka

Kalliot, hakkuu- ja paloalueet, pellot, niityt, tienvarret, vallit, hiekkakuopat, joutomaat.
Kukinta

Heinä–syyskuu.

Pääsääntöisesti yksivuotiset meikäläiset villakot kaihtavat ankaraa kasvien välistä kilpailua ja niitä tapaakin eniten avoimilta paikoilta. Niiden pähkylät ovat erityisen kevyet, mikä takaa hyvät mahdollisuudet levitä tuulen mukana aukkopaikasta toiseen. Pähkylöissä on lenninhaiven, jonka hopeanvalkoinen väri lienee antanut aiheen villakoiden suvun sukunimeen, joka pohjautuu – kuten myös sivistyssana seniili – latinan sanaan senex, ’vanha ukko’. Kalliovillakon valtakuntaa ovat Etelä-Suomen rannikkoseudun happamet maat ja metsäkalliot, jossa se voi joskus olla hyvinkin runsas. Kuivilla kasvupaikoilla kasvin runsaus riippuu veden saannista: sateisina kesinä kalliovillakko on runsas, kuivina kesinä hyvin niukka. Sisämaan ilmasto lienee yleisesti ottaen liian kuiva kalliovillakolle, eikä laji ole levinnyt kovin kauas rannikosta. Pohjoisessa kasvi on satunnainen.

Kalliovillakon saattaa tavata ihmistoiminnan piiristä lähinnä tienvarsisoraikoilta, vasta myllerretyiltä ojanpenkereiltä tai joskus laihoilta kesantopelloilta. Ravinteikkailla viljelysmailla laji ei kuitenkaan viihdy, toisin kuin lähisukulaisensa peltovillakko (S. vulgaris). Muuten lajit muistuttavat erehdyttävästi toisiaan. Kalliovillakon mykerössä on yleensä selvät kielikukat, vaikka ne ovatkin sangen kapeat ja usein kiertyneet rullalle. Peltovillakolta kielikukat sen sijaan tavallisesti puuttuvat. Tarkemmin havainnoidessa eroja tulee lisääkin: kalliovillakko on solakampi, pitempinivelinen ja korkeampi, sen mykerö on kapea ja pysty. Kehdon tyvellä on ulkosuomuja vain 2–5, eikä niiden kärkikolmio ole tumman mustanpuhuva. Kalliovillakkoa pölyttävät kärpäset ja pistiäiset. Toisinaan siitepöly päätyy kuitenkin väärään osoitteeseen ja yhteisillä kasvupaikoillaan kalliovillakko saattaa risteytyä pelto- tai tahmavillakon kanssa. Viimeisessä kuvassa on kallio- ja tahmavillakon risteymä (S. sylvaticus x viscosus).

Séneçon des bois

Taxonomie

Famille

Sous-famille

Tribu

Genre