Koko

Korkeus 70–110 cm, pää n. 30 cm, pituus 100–170 cm, häntä 15–30 cm. Koiraat (karjut) paljon naaraita suurempia, suurimmillaan Suomessa jopa 230 kg, naaraat lähes 100 kg.
Yleiskuvaus

Vahvarakenteinen, voimakkaasti etupainoinen; karkea, harjaksinen mustahko turkki, pitkät peitinkarvat tiheässä. Suuri pää, pitkä kapea kuono, uroksilla valtavat, ylöspäin sojottavat kulmahampaat. Pienet silmät pään sivuilla, lyhyet korvat. Lyhyt, suora häntä. Lyhyet, vantterat jalat, etujalat takajalkoja pidemmät. Villisika elää 15(–30)-vuotiaaksi.
Liikkuminen

Kävelee, juoksee hyvin nopeasti, ui hyvin.
Jäljet

Siat ovat sorkkaeläimiä. Etumaiset kaviokynnet ovat pitkulaisia, teräväkärkisiä. Myös takimmaisten pienten kaviokynsien jäljet erottuvat. Jäljet ovat mitoiltaan 5–7 × 5–6 cm, muistuttavat pienten hirvieläinten jälkiä, mutta leveämmät. Käyntiaskel noin 60 cm, loikka jopa 1,5 m.
Pesä

Pienistä risuista ja kuivista lehdistä rakennettu kasauma (suurimmillaan 1 m korkea ja 2 m leveä, keskellä painauma).
Lisääntyminen

Pariutuminen alkutalvella. Kantoaika 4 kuukautta. Porsaita pahnueessa 3–10 (tavallisesti 4–7) helmi–kesäkuussa (toinen pahnue mahdollinen). Porsaiden paino n. 1 kg, pesässä 4–6 päivää, vieroitetaan 3–4 kuukaudessa. Ensimmäisenä vuotena punertava karva ja ensimmäisenä elinkuukautena pitkittäisviiruinen karvapeite.
Äänet

Murahtelee ja tuhisee etsiessään ruokaa; haukkuu römeästi häirittynä.
Ravinto

Yleensä sorkkaeläimet ovat kasvinsyöjiä. Villisika on kuitenkin kaikkiruokainen. Syö monenlaisia ruohoja, juuria, siemeniä, hedelmiä, viljaa. Syö myös pikkunisäkkäitä, nisäkkäiden poikasia ja maassa pesivien lintujen munia ja poikasia, selkärangattomia ja raatoja.
Syömäjäljet

Ruokaa etsiessään tonkii maata kärsällään, tästä jää tyypilliset jäljet.
Jätökset

Vaihtelevia mutta luonteenomaisesti pahalta haisevia makkaranmuotoisia, koko noin 7 × 3–4 cm.

Villisikoja eli Suomessa jääkauden jälkeisen lämpimän ilmaston aikaan yli 8000 vuotta sitten. Ilmaston kylmetessä villisika hävisi maastamme. Uudelleen villisika saapui Suomeen Venäjältä. Ensimmäinen aidosti luonnonvarainen villisika tavattiin Suomessa 1956. (Joidenkin tietolähteiden mukaan 1972.) Nykykannan suuruudeksi on arvioitu noin 3.000. (Ruotsissa kanta on noin 100 kertaa suuremppi eli lukumäärä on noin 300.000.) Varmimmin villisikaa tavataan Kaakkois-Suomessa ja itäisellä Uudellamaalla. Villisikaa myös kasvatetaan tarhoissa. Ja vaikka se on luonnossamme harvinainen, se on riistaeläin. Sitä metsästetään, vuosittain satoja yksilöitä. (2017 virallinen luku oli 574.) Villisika on metsien asukki. Se liikkuu hämärissä ja yöllä. Enimmäkseen se on hyvin paikallinen; elinpiiri on vaihtelevan kokoinen, laajimmillaan jopa 5.000 ha. Villisika voi liikkua 15 km:n etäisyydelle, 30 km takaa-ajettuna. Villisialla on luonteenomainen haju, ja se rypee mielellään mudassa. Villisiat elävät laumoissa, joita johtaa suurikokoinen emakko. Kiima-ajan ulkopuolella urokset liikkuvat yksinään.

Kesysika on sama laji kuin villisika, eikä sitä nykyisin pidetä omana alalajinaan, vaan se on kunkin alueen omasta alalajista lihakarjaksi kesytetty. Kesysian otsa on jyrkempi ja kärsä lyhyempi kuin villisialla. Villisikaa tavataan kaikissa maanosissa Etelämannerta lukuun ottamatta. Euroopassa villisian alalajeja tunnetaan 16.

Taxonomía

Orden

Familia

Género