Kasvumuoto
2-vuotinen ruoho.
Korkeus
30–120 cm. Varsi haarova, siipipalteinen, piikkinen, huopakarvainen. Piikit jopa 5 mm pitkiä, vankkoja, kellertäviä.
Kukka
Kukat muodostavat 2,5–3,5 cm leveitä, kehtosuomujen suojaamia mykeröitä. Mykerön laitakukat puuttuvat; kehräkukat vaaleanpunavioletteja–purppuranpunaisia (harvoin valkoisia), torvimaisia. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehto puolipallomainen, kehtosuomut limittäin monena rivinä, tasasoukan suikeita, piikkikärkisiä. Mykeröt 2–3 mykerön tiheinä ryhminä tai joskus yksittäin. Mykeröperät yleensä hyvin lyhyitä, siipipalteisia ja piikkisiä, mykeröt pystyjä.
Lehdet
Kierteisesti. Lapa pariliuskainen, jäykkä, piikkinen, alta vihreitä suonia myöten karvainen, päältä kaljuuntuva.
Hedelmä
Litteähkö, lievästi käyrä, kalju, nystyinen, kiiltävä, oliivinvihreä, 3–4 mm pitkä pähkylä, jonka kärjessä 11–13 mm pitkiä hapsihaivenia.
Kasvupaikka
Kaatopaikat, myllyalueet, radat- ja tienvarret, painolastipaikat. Kalkinsuosija.
Kukinta
Heinä–syyskuu.

Mykerökukkaisten valtavan suuren heimon menestys perustuu sen monimuotoisuuteen. Yksi kehityssuunta on ohdakemaiset kasvit, jotka suojautuvat julmannäköisillä piikeillä kasvinsyöjiä – ja nykyään myös ihmistä – vastaan. Meikäläiset ohdakkeet, karhiaiset ja kurho antavat aavistuksen näiden kasvien monipuolisesta suojavarustuksesta. Suomessa kasvinsyöjien paine on olennaisesti pienempi kuin karhiaisten monimuotoisuuden kehdossa, Välimeren maiden lammas- ja vuohilaumojen laiduntamilla rinteillä. Karhiaiset kaipaavat kuitenkin kasvinsyöjänisäkkäitä – tai vaikka ihmistä – pitämään kasvupaikkansa avoimena, sillä ne eivät pysty pitkään pitämään puoliaan sulkeutuvilla ja heinittyvillä kasvupaikoilla.

Piikkikarhiainen on sukunsa pisteliäin meikäläinen laji: piikkejä on niin siipipalteiden reunoissa kuin mykeröperän valkean villakarvankin joukossa, kaikki vahvoja, suoria ja teräväkärkisiä, pisimmillään lähes senttimetrin mittaisia. Laji ei kuulu vakituiseen lajistoomme, mutta sitä tavataan satunnaisesti satamien painolastipaikoilta, mylly- ja rata-alueilta. Useimmin sitä on havaittu Etelä-Suomessa, mutta lajin saattaa kohdata myös Pohjanlahden satamakaupungeissa Oulua myöten. Vakinaisena, joskin harvinaisena piikkikarhianen kasvaa hiekkaisilla paikoilla jo Ruotsin eteläosissa ja Tanskassa.

Piikkisyys lienee piikkikarhiaisen paras tuntomerkki: yleisemmän kyläkarhiaisen (C. crispus) lehden voi esimerkiksi ottaa käteensä sen pahemmin pistelemättä. Lajit kyllä erottaa jo matkan päästä värityksen perusteella: piikkikarhiainen on olemukseltaan puhtaamman vihreä kuin kyläkarhiainen, jonka lehtien alapinnat ovat tiheään vaaleakarvaisia.

Welted Thistle

Taxonomy

Family

Subfamily

Tribe

Genus

Species