Kasvumuoto

Monivuotinen ruoho. Juurakko pysty, vankka, neilikantuoksuinen.
Korkeus

30–70 cm. Varsi pehmeäkarvainen.
Kukka

Teriö säteittäinen, kalpeankeltainen, n. 10–15 mm leveä; terälehtiä 5, soikeita–vastapuikeita, 4–7 mm pitkiä. Verhiö 5-liuskainen; ulkoverhiöllinen, verholehdet hedelmävaiheessa (ja hiukan ennen) taakäänteiset. Heteitä paljon. Emiö erilehtinen, emejä useita. Kukinto harva huiskilo, kukat pystyjä.
Lehdet

Tyviruusukkeena ja varrella kierteisesti, ruodillisia, korvakkeellisia. Ruusukelehtien lapa parilehdykkäinen, 1–4-parinen, päätölehdykällinen. Päätölehdykkä ruodillinen, tav. 3-liuskainen, lehdykät liuska- tai hammaslaitaisia, alapuolelta korkosuonisia, karvaisia, harmahtavia. Varsilehtien lapa sormilehdykkäinen, 3-lehdykkäinen tai 3-liuskainen. Korvakkeet kookkaita, lehdykkämäisiä, hammaslaitaisia.
Hedelmä

Koukkukarvainen pähkylä, joita useita yhdessä. Hedelmistö pallomainen, pysty.
Kasvupaikka

Lehdot, puistot, puutarhat, pientareet, joutomaat, metsänreunat.
Kukinta

Kesä–elokuu.

Kyläkellukan levinneisyys Suomessa painottuu etelään: yleinen laji on vain Helsinki–Pori-linjalle asti, mutta yksittäishavaintoja on Etelä-Pohjanmaata, Keski-Suomea ja Pohjois-Karjalaa myöten. Kyläkellukka kasvaa luonnossa yleensä multavissa lehdoissa ja rantapensaikoissa, paikoin myös kallionrinteillä. Suomalainen nimi, samoin kuin latinan kielen kaupunkilaista tarkoittavasta sanasta johdettu tieteellinen lajinimi urbanus, kertovat kasvin viihtyvän hyvin myös ihmisen seurassa. Laji sietääkin hyvin ihmisen toimia ja on suorastaan hyötynyt monista muutoksista, kuten metsien rehevöitymisestä. Merkittävä syy ihmisen liepeilyyn lienee kyläkellukan leviämistapa: koukkupäinen ja karvainen pähkylä tarttuu helposti eläinten turkkiin tai ihmisten vaatteisiin. Kasvin löytääkin usein silmiinpistävän runsaana juuri levittäjiensä käyttämien polkujen ja muiden kulkureittien varsilta. Asutuksen läheisyydessä kasvavalle kyläkellukalle on keksitty hyötykäyttöäkin: juurakosta on tehty kiniinin tapaista rohdosta vilutauteihin, juomissa ja säilykkeissä sitä on käytetty mausteena antamaan neilikkamaista aromia.

Kyläkellukka kasvaa enimmäkseen hieman kuivemmilla mailla kuin sukulaisensa ojakellukka (G. rivale) ja alkaa kukkia hieman tätä myöhemmin. Kyläkellukkaa pölyttävät pääasiassa kärpäset ja muut pienet hyönteiset, ojakellukka on puolestaan kimalaisten suosiossa. Levinneisyyden, kasvupaikkojen, kukinta-ajan ja pölyttäjien eroista huolimatta lajit risteytyvät melko usein. Ensimmäisen polven jälkeläiset muistuttavat yleensä enemmän nuokkuvakukkaista ojakellukkaa kuin kyläkellukkaa.

Idänkellukka & Japaninkellukka

Geum aleppicum & Geum macrophyllum

Alkuperäisinä luonnonkasveina esiintyvien oja- ja kyläkellukan lisäksi Suomen kasvistoon kuuluu vakinaistuneina tulokkaina silmälläpidettäväksi luokiteltu idänkellukka ja japaninkellukka. Idänkellukan ruusukelehtien päätölehdykkä on kolmiliuskainen, japaninkellukan pyöreähkö ja suurempi kuin muilla kellukoillamme. Puutarhoissa kasvatetaan lisäksi perennoina erilaisia risteymäsyntyisiä kellukkalajikkeita.

→ Idänkellukan levinneisyyskartta

→ Japaninkellukan levinneisyyskartta (Kasviatlas, Helsingin yliopisto)

Herb Bennet

Taxonomy

Family

Subfamily

Tribe

Genus

Species