Kasvumuoto
2-vuotinen tai kerran kukkiva monivuotinen ruoho.
Korkeus
50–200 cm. Varsi haaraton–ylhäältä haarova, siipipalteinen, piikkinen, uurteinen, harvakseen seittikarvainen, tav. tummanpunertava.
Kukka
Kukat muodostavat 1–1,5 cm pitkiä, kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykerön laitakukat puuttuvat; kehräkukat aniliininpunaisia–tumman sinipunaisia. (harvoin valkoisia tai vaaleanpunaisia), torvimaisia. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehto puolipallomainen, kehtosuomut pystyjä, kärjestä lyhytpiikkisiä, punaruskeita. Mykeröt tiiviinä, terttumaisina 2–8 mykerön ryhminä.
Lehdet
Kierteisesti, ruodillisia–ruodittomia, johteisia, ruodit palteisia, tyvilehtien ruotien palteet piikkireunaisia. Lapa suikea, teräväkärkinen, pariliuskainen, jäykkä, ohutpiikkinen, päältä harvaan villakarvainen, tummanvihreä, alta seitti- ja hapsikarvainen, vaaleanvihreä.
Hedelmä
Soikea, litteähkö, sileä, kiiltävä, 3–4 mm pitkä pähkylä, jonka kärjessä rengaspaksunnos ja sulkahaivenia.
Kasvupaikka
Kosteat niityt, laitumet, viljelysmaat, kesannot, ojanvarret, rannat, kallioaltaat, lähteiköt, viidat, rehevät suot.
Kukinta
Heinä–syyskuu.

Suo-ohdakkeella lienee hallussaan kaksivuotisten kasviemme pituusennätys: ruusukkeen keskeltä kohoavalle varrelle kertyy mittaa usein pari metriä. Korkeakasvuiset suo-ohdakkeet näkyvät kauas, mutta niiden juurella maan tasalla on yleensä monin verroin runsaammin eri ikäisiä lehtiruusukkeita: vaikka kasvi saattaa optimiolosuhteissa käydä koko elinkiertonsa läpi kahdessa vuodessa, meidän ilmastossamme siltä kestää yleensä vähintään viisi vuotta kerätä riittävästi voimia kukintaan. Luonnossa olosuhteet karsivat kovalla kädellä suo-ohdakkeen nuoruusvaiheita ja kukkimaan selviytyy vain murto-osa siementaimista.

Suo-ohdakkeen kokonaislevinneisyysalue käsittää lähes koko Euroopan. Suomessa yleisen levinneisyyden raja kulkee Oulun tienoilla, pohjoisempana laji harvinaistuu ja Pohjois-Lapissa se on jokseenkin satunnainen – Enontekiöltä tunnetaan kuitenkin yksi luonnonkasvupaikka. Luonnossamme suo-ohdakkeelle soveltuvia aukeita aloja on lähteikköisissä korvissa, puronvarsihetteiköissä ja rantaniityillä. Laji leviää kuitenkin hanakasti ihmisen muokkaamille tai luomille kosteille kasvupaikoille: maantienojiin, pellonpientareille ja huonosti hoidettuihin heinänurmiin. Suo-ohdake ei kuitenkaan ole varsinaisesti sopeutunut kasvamaan laidunmailla, eikä sen piikkisyys rajoita laiduntavia hevosia ja lehmiä syömästä sitä.

Suo-ohdake muistuttaa etäisesti tanakampaa piikkiohdaketta (C. vulgare), jonka lehtilavat kuitenkin ovat suo-ohdaketta paljon piikkisempiä. Selkein erottava tekijä lienee mykeröissä, jotka piikkiohdakkeella ovat yksittäin, suo-ohdakkeella niitä on useita yhdessä. Suo-odakkeen katkonaisesti siipipalteiset varret saattavat tuoda mieleen myös lähisukuiset karhiaiset (Carduus): niiden pähkylöitten lenninlaite on kuitenkin nippu yksinkertaisia hapsihaivenia, ohdakkeiden haivenet ovat monimutkaisemmin haaroittuneita sulkahaivenia.

Suo-ohdake

Taksonomia

Heimo

Alaheimo

Tribus

Suku

Laji