Kasvumuoto
Monivuotinen ruoho. Mukulallinen.
Korkeus
10–20 cm. Varsi pysty.
Kukka
Teriö vastakohtainen, sininen–sinipunainen(–punainen), joskus valkoinen, 15–20 mm pitkä. Terälehtiä 4, joista sisemmät 2 osittain yhteenkasvaneita, ylin terälehti kannuksellinen, kannus 9–11 mm pitkä. Verholehtiä 2, pian varisevia. Heteitä 6 kahtena kimppuna, joissa molemmissa 1 kokonainen ja 2 puolikasta hedettä. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kukinto 10–20-kukkainen terttu, kukkien tukilehdet kookkaat, kärjestä yleensä liuskaiset (vertaa hentokiurunkannus), vastapuikeat.
Lehdet
Kierteisesti, ruodillisia. Alin varsilehti suomumainen, muut 2–3 lehteä yleensä 2 kertaan 3-lehdykkäisiä, pikkulehdykät joskus ehytlaitaisia, yleensä liuskoittuneita.
Hedelmä
Litumainen, suikeahko, litteä, 10–25 mm pitkä, palkomainen kota.
Kasvupaikka
Rantalehdot, puronvarret, jokitörmä- ja kallionjuuripensaikot, puistot. Myös koristekasvi ja viljelykarkulainen.
Kukinta
Huhti–toukokuu.

Hyasintin näköisinä kukkivat kiurunkannukset työntyvät esiin talven jäljiltä paljaasta maasta varhain keväällä – samoihin aikoihin kun kiurut ilmestyvät maisemiin. Kansa on selvästi noteerannut tämän yhteyden jo antiikin aikaan antamalla kasville kiuruun viittaavia nimiä. Pystykiurunkannus kukkii, kun kiurut munivat, mutta ehtii kypsyttää siemenensä, ennen kuin kiurun jälkikasvu jättää pesänsä. Pystykiurunkannuksen pölytyksestä huolehtii seinämehiläinen: kun se istahtaa kukan ulommaisista terälehdistä alemmalle, pusertuvat sisemmät, heteitä ja emiä ympäröivät terälehdet alaspäin ja luotti paljastuu. Siitepöly on varissut heteistä luotin pinnalle palloksi odottamaan hyönteisen vierailua – koska pystykiurunkannus on useimpien sukulaistensa tapaan itsesteriili, hedelmöitystä ei tapahdu. Kun mehiläinen työntää imukärsänsä kukkaan nuollen mettä kannuksen perältä, tarttuu sen turkkiin luotilta siitepölyä kulkeutuen sitten seuraavaan kukkaan. Kiurunkannuksella käy usein mesirosvona keltamustavalkoinen mantukimalainen, joka yksinkertaisesti puraisee reiän kannukseen päästäkseen käsiksi kasvin mesivarastoon.

Kiurunkannukselle kehittyy kuitenkin yleensä runsaasti siemenkotia. Maahan pudonneet kypsät siemenet leviävät muurahaisten välityksillä (siemenissä on muurahaisille mieluinen öljylisäke, elaiosomi) ja joskus aaltojen kuljettamana uusille kasvupaikoille, joskin ihminenkin on siirtänyt kevätkukkijaa puutarhojensa koristeeksi. Uudelle kiurunkannuksen taimelle kehittyy yksi ainoa sirkkalehti, vaikka laji kaksisirkkaisiin kuuluukin. Kasvi kukoistaa vain lyhyen hetken keväällä, yhteyttää kiihkeästi vararavintoa maanalaiseen mukulamuodostumaansa ja kuihtuu pois.

Pystykiurunkannus on Suomessa sukunsa yleisin laji. Sen tuntee yli 10-kukkaisesta kukkatertusta, jonka tukilehdet ovat kärjestä räpylämäisen liuskaisia. Lähisukulaisensa, harvinaisen hentokiurunkannuksen (C. intermedia) kukinnoissa kukkia on enintään kahdeksan ja tukilehdet ovat ehyitä.

Pystykiurunkannus

Taksonomia

Lahko

Heimo

Alaheimo

Suku

Laji