Kasvumuoto

Ruohovartinen monivuotinen köynnös.
Korkeus

1–6 metriä pitkä. Varsi 4-särmäinen, karheakarvainen, karvat alaviistoja ankkurikarvoja.
Kukka

Kasvi 2-kotinen (hede- ja emikukat eri yksilöissä). Emikukka: kehälehti suomumainen, vihertävänkeltainen. Emiö 2-luottinen, rihmamainen. Emikukinto käpymäinen, kellanvihreä, 2–3 cm pitkä, voimakastuoksuinen, perättömät kukat pareittain kukinnon tukilehtien hangoissa. Hedekukka: kehä säteittäinen, vihertävänkeltainen, n. 5 mm leveä, kehälehtiä 5. Heteitä 5. Hedekukinto pitkäperäinen, monihaarainen, harsu, jopa 10 cm pitkä terttu.
Lehdet

Vastakkain, pitkäruotisia, korvakkeellisia, lehtiparin korvakkeet yhdistyneet. Lapa 3–5 (harvoin 7)-jakoinen, (pienimmissä ehyt), terävästi sahalaitainen, karhea.
Hedelmä

Kehälehden ympäröimä pähkylä, jotka muodostavat noin 3 cm mittaisia käpymäisiä, voimakastuoksuisia rakenteita, humalia.
Kasvupaikka

Merenranta-, järvenranta- ja puronvarsilehdot. Emikasvi myös viljelyjäänteenä pihoilla, raunioilla, pensaistoissa asutuksen lähistöllä.
Kukinta

Heinä–elokuu.

Oluesta voi tunnetusti tulla humalaan, mikä ei kuitenkaan johdu juoman mausteena käytetystä humalasta. Mallasjuomaan lisättävät ”humalankävyt” ovat kasvin emikukintoja, joiden nystykarvat muodostavat karvaita hartseja. Nämä antavat olueen sen luonteenomaisen maun, estävät pilaantumista ja kirkastavat juoman. Humalaa on viljelty paitsi panimoteollisuuden käyttöön, myös rohdoskasviksi ja kuitujen tuottamiseksi. Humalan kukinnot olivat Ruotsinvallan aikana veronmaksuväline ja talonpojilla oli lakisääteinen humalanviljelypakko aina vuoteen 1915 asti. Aikoinaan lähes joka torpan ja töllin pihapiirissä seisoi humalasalko. Myöhemmin kaupallisten olutpanimojen humalistoissa saattoi olla jopa satoja seipäitä – suomalainen vastine Etelä-Euroopan viinitarhoille. Nykyisin suomalainen olutteollisuus käyttää tuontihumalaa, eikä kasvia näe enää kovin usein koristeköynnöksenäkään. Villiyrttiharrastajille (ja ammattilaisille) humala on edelleenkin mainio laji, etenkin keväiset nuoret versot parsan korvikkeena. Laji on humalakäpyjensä ansiosta luokiteltu kauppayrtiksi.

Humala kuuluu Etelä- ja Keski-Suomen ranta- ja puronvarsilehtojen alkuperäiskasvistoon. Se kiertyy puunrungoista tukea hakiessaan aina vasemmalle eli yläpuolelta katsottuna myötäpäivään (kaikki muut köynnöstävät luonnonkasvimme kiertyvät oikealle). Humala on levinnyt monesti entisen tai nykyisen asutuksen piiristä lähimetsiin, joten luonnonesiintymien erottaminen viljelykarkulaisista on vaikeaa. Hedeyksilön löytäminen on varma merkki esiintymän alkuperäisyydestä: viljelyssä on ollut vain emikasveja, eikä hedeyksilöitä istutettu humalatarhan lähimaillekaan, sillä kukkien pölytys heikensi sadon laatua. Eteläisillä rannikkoalueilla köynnöstää useimmiten sekä hede- että emikasveja: monilla sisämaan kasvupaikoilla sen sijaan esiintyy vain toista sukupuolta, eikä siemeniä synny. Pohjoisimmat erillisesiintymät ovat ikivanhoja jäänteitä ajalta, jolloin paikalla on ollut merenrantalehto. Sisämaan humalaesiintymien syntyhetket ajoittuvat aikaan, jolloin Suomen rantoja huuhteli vielä nykyistä Itämerta edeltänyt Litorinameri, jopa 7000–8000 vuoden päähän. Uskomatonta mutta totta, silloin itänyt humalayksilö kiipeilee vielä nykypäivänäkin sinnikkäästi lepänrunkoja pitkin – se oli vuosituhansia vanha jo silloin kun Suomen kansa riimitteli Kalevalaan ”ohrasta oluen synty, humalasta julki juoman”.

Päiväperhostoukistamme nokkosperhonen ja toisinaan myös neitoperhonen sekä herukkaperhonen kelpuuttavat humalan ravintokasvikseen ja myös koteloituvat sen versoille.

Humala

Taksonomia

Luokka

Lahko

Heimo

Suku

Laji