Harmio

• Nimi myös

  Idänharmio

• Kasvumuoto

  2- tai joskus monivuotinen ruoho.

• Korkeus

  20–50 cm. Varsi haarova, tyvestä puutunut, karvainen.

• Kukka

  Teriö säteittäinen, valkoinen, n. 1 cm leveä; terälehtiä neljä, 5–6 mm pitkiä, syvään 2-liuskaisia (näyttää kuin terälehtiä olisi 8). Verholehtiä 4. Heteitä 6, joista 2 lyhyttä ja 4 pitkää. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 1-luottinen. Kukinto hedelmävaiheessa pitenevä terttu.

• Lehdet

  Tyviruusukkeena ja varrella kierteisesti, alimmat pitkäruotisia, ylemmät ruodittomia. Lapa suikea, lähes ehytlaitainen, molemmin puolin tähtikarvainen.

• Hedelmä

  Monisiemeninen, kapeansoikea, pullea, tähtikarvainen, 6–8 mm pitkä, yläviisto litu, jonka kärjessä 2–3 mm pitkä ota. Lituperä vinosti ylöspäin suuntautunut, karvainen, n. 5 mm pitkä.

• Kasvupaikka

  Teiden ja ratojen varret, ratapihat, penkereet, vallit, vanhat kasarmialueet, kedot, hietikot, joutomaat, teollisuus- ja lastausalueet, kaatopaikat, satamat.

• Kukinta

  Heinä–syys(–loka)kuu.

Harmion tieteellinen ja suomenkielinen nimi kuvaavat tähtikarvojen peittämän kasvin yleisväritystä – mitään harmia tai haittaa lajista ei ainakaan Suomessa ole, päinvastoin sitä on joskus käytetty koristekasvina. Karvapeite on sopeuma lajin kuiville kasvupaikoille: se pidättää hyvin sade- ja kastepisaroita sekä vähentää haihduntaa. Laajahkoina, harmaina kasvustoina harmio kiinnittää kasveihin vihkiytymättömänkin huomion: laji saattaa kukkia pitkälle syksyyn ja siemenet karisevat usein vasta talvella.

Harmion alkuperäinen levinneisyysalue sijoittuu Etelä-Venäjän kuiville, mantereisille aroille, josta laji levisi Suomeen 1800-luvulla Venäjän vallan aikaan. Suomen suuriruhtinaskunnalla ei ollut omaa armeijaa, vaan varuskuntien väki koostui venäläisjoukoista. Sotaväen sijoituspaikkoihin tuotiin ajoittain rehua ja viljaa pitkien matkojen takaa ja mukana kulkeutui monien kasvien siemeniä aivan uusille seuduille. Parhaimmillaan kasarmien nurkilla kasvoi kymmeniä venäläistulokkaita. Useimmat ovat vuosikymmenien ja -satojen vieriessä hävinneet, mutta kourallinen onnistui kotiutumaan luontoomme pysyvästi. Harmio on edelleen leimallinen osa vanhojen varuskuntakaupunkien luontoa esimerkiksi Haminassa, Lappeenrannassa, Hämeenlinnassa, Turussa ja Tampereella. Venäläisajan kasarmialueilta ja varuskuntien nurmilta kasvi on kyennyt leviämään lähiympäristön kuiville joutomaille, pientareille, hietikoille ja kedoille. Jäitse tai lintujen mukana se on saavuttanut kasvupaikkoja jopa saaristossa. Arokasvina harmio sietää yllättävän hyvin paitsi kuivuutta, myös kulutusta ja sietää jopa ruohonleikkuuta. Nykyinen pohjoisin pysyvä esiintymä lienee Oulun korkeudella. (Pohjoisemmassakin lajia on tavattu, mutta ei pysyvästi.)