Kasvumuoto
Monivuotinen ruoho.
Korkeus
10–50 cm. Varsi lehdetön, kaarevatyvinen–suora, selvästi 5-särmäinen, vaihtelevasti karvainen vana.
Kukka
Teriö säteittäinen, ruskehtava, pieni, n. 2–3 mm leveä, yhdislehtinen, 4-liuskainen; liuskat terävähköjä, kalvomaisia, 1,5–2,5 mm pitkiä. Verhiö 4-liuskainen. Heteitä 4, palhot pitkiä, ponnet kellanvalkoisia. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 1-luottinen. Emit kehittyvät ennen heteitä (aikaiseminen). Kukinto hyvin tiheä, palleromainen–munanmuotoinen (joskus pitkän lieriömäinen) tähkä.
Lehdet
Tyviruusukkeena, ruodillisia, pystyhköjä. Lapa suikea–lähes tasasoukka, ehytlaitainen–harvahampainen, harvakarvainen, silposuoninen.
Hedelmä
Ruskea, 3–4 mm pitkä kota, joka aukeaa kuin kannellinen rasia.
Kasvupaikka
Niityt, kedot, ahot, laitumet, nurmikot, pientareet, joutomaat, ratavarret, satamat.
Kukinta
(Touko–)kesä–elo(–syys)kuu.

Suomalaisten heinäratamokantojen ulkonäkö vaihtelee jonkin verran. Lounais-Suomen muinaistulokaskannat ovat lyhyttähkäisiä, paljon pohjoisempanakin tavattavia uustulokkaita luonnehtivat pitkät tähkät. Ratamon kukat ovat surkastuneita ja hyvin vaatimattomia. Kukintoihin tuovat väriä lähinnä heteiden ponnet, jotka työntyvät pitkien, ohuiden palhojen päässä väpättämään tuulessa ja karistamaan siitepölynsä sen vietäväksi. Esiinpistävät luotit vangitsevat ilmassa leijailevat siitepölyhiukkaset. Tuulipölytyksen sattumanvaraisuuden takia siitepölyä valmistuu ratamon heteissä hyvin paljon. Suurin osa siitepölystä joutuu hukkaan, osa päätyy esimerkiksi veteen hautautuen pohjamutiin. Hyvin kestävät siitepölyhiukkaset voivat säilyä jopa vuosituhansia, jolloin ne kertovat tutkijoille alueen muinaisesta kasvilajistosta.

Siitepölylöytöjen perusteella heinäratamo on levinnyt Suomeen jo kivikaudella maanviljelyn alkamisen aikoihin. Laji on yleinen ja jokseenkin tavallinen vain Ahvenanmaalla, Turun saaristossa, Varsinais-Suomen rannikolla ja kaakossa Parikkalan tienoilla, yksittäisiä ja usein tilapäisluonteisia esiintymiä on sentään pohjoisempaakin. Laji on hyötynyt suuresti ihmisestä ja kasvanut perinteisesti kuivilla laidunkedoilla. Kuivakat vanat ja vahvasuoniset lehdet eivät oikein maistu karjalle, joten heinäratamo saa usein kasvaa rauhassa. Sitkaista vanoista on iloa myös hoidetuilla nurmikoilla: leikkuri saattaa viedä kärjen lehdistä, mutta vanat taipuvat useimmiten lakoon, ponnahtaakseen takaisin pystyyn vaaran väistyttyä.

Heinäratamon lehdet voivat olla lähes tasasoukan heinämäiset, mutta useimmiten suikeat. Suomalainen nimi lienee tarkoitettu korostamaan lehtimuodon eroa lähisukuiseen soikkoratamoon (P. media). Useimmiten eri ratamolajien erottaminen on helpointa lehtituntomerkkien perusteella, epäselvissä tapauksissa heinäratamon tunnistamisessa auttavat vanojen selvä särmikkyys ja kukintojen keltaiset heteen ponnet.

Muutamille päiväperhoslajien toukille heinäratamo on merkittävä ravintokasvi, niihin kuuluvat ainakin ratamoverkkoperhonen, punakeltaverkkoperhonen sekä täpläverkkoperhonen. Perhosten lisäksi myös jotkut villiyrttiharrastajat arvostavat heinäratamoa, lähinnä sen lehtiä, mutta myös tuoreita kukintoja.

Spitzwegerich

Taxonomie

Ordnung

Familie

Tribus

Gattung

Art